Tuskin olimme ehtineet tyyntyä, kun mustapukuinen palasi ostoksineen.
Hän kysyi, oliko ketään käynyt.
— Herra Arnould kävi, vastasi valkopukuinen rauhallisesti, mutta hän viipyi vain hetkisen.
Minä tiesin varsin hyvin, että tuo oli satua, mutta valkopukuisen hyvä hengetär, joka varmaan oli jo muutamia hetkiä ollut vaiheellani, laski näkymättömän sormensa huulilleni.
Minä en sen koommin nähnyt herra Arnouldia, ja rakkauttani valkopukuiseen ei enää häirinnyt mikään. Siitä epäilemättä johtuu, että sen muisto on tyystin mielestäni häipynyt. Vielä ihan äskettäin, neljättäkymmentä vuotta myöhemmin, en ollenkaan tiennyt, mihin valkopukuinen oli joutunut.
Hiljattain minun oli mentävä ulkoasiain ministerin toimeenpanemiin tanssiaisiin. Minä olen samaa mieltä kuin lordi Palmerston, joka sanoi, että elämä ulisi siedettävää, ellei tarvitsisi huvitella. Jokapäiväinen työni ei käy yli voimieni ja älyni, ja minä olen lopulta päässyt siihen mieltymään. Mutta julkiset vastaanotot ne minua kovin rasittavat. Minä tiesin, että oli ikävää ja hyödytöntä mennä ministerin tanssiaisiin; minä tiesin sen ja menin sittenkin, sillä Ihmisluonnolle on ominaista ajatella viisaasti ja toimin tyhmästi.
Tuskin olin ehtinyt astua suureen saliin, kun Ilmoitettiin lähettiläs —— ja rouva ——. Minä olin |o useita kertoja kohdannut lähettilään, jonka hienoissa piirteissä ilmenevä väsähdyksen leima ei suinkaan johtunut yksinomaan valtiomiehentoimen vaikeuksista. Hänen nuoruutensa sanottiin olleen myrskyisän, ja miesten seuroissa kerrottiin hänestä useita uskaliaita kaskuja. Hänen oleskelunsa Kiinassa kolmisenkymmentä vuotta sitten oli erittäin rikas seikkailuista, joita mielellään muistellaan suljettujen ovien takana kahvia juotaessa. Hänen puolisonsa, jota minulla ei ollut kunnia tuntea, näytti olevan kuudennella kymmenellä. Hän oli kokonaan mustiin puettu; muhkeat pitsit verhosivat ihastuttavasti hänen mennyttä kauneuttansa, jonka varjon saattoi vielä aavistaa. Olin onnellinen, kun minut esiteltiin hänelle, sillä minä pidän erinomaisessa arvossa keskustelua iäkkäiden naisten kanssa. Me juttelimme tuhansista asioista viulunsävelten tanssittaessa nuorta väkeä, ja hän tuli sattumalta puhuneeksi ajasta, jolloin oli asunut eräässä vanhassa talossa Malaquais'n rantalaiturin varrella.
— Te olitte valkopukuinen! huudahdin minä.
— Aivan oikein, hyvä herra, vastasi hän, minä käytin aina valkoista pukua.
— Ja minä, hyvä rouva, minä olin teidän pikku puolisonne.