— Mitä! Oletteko kelpo tohtori Nozière'in poika? Te piditte kovin leivoksista. Pidättekö vieläkin? Tulkaahan meille niitä maistamaan. Meillä on aina lauantaisin pienet teekutsut. Kas, miten löysimme toisemme jälleen!

— Entä mustapukuinen?

— Minä olen nykyjään mustapukuinen. Täti parkani kuoli sotavuonna.
Elämänsä viimeisinä aikoina hän usein puhui teistä.

Meidän niin pakistessamme eräs valkoviiksinen ja -partainen herrasmies tervehti lähettilään puolisoa vanhan keikarin jäykistynein ja kohteliain elein. Minusta hänen leukansa tuntui hyvin tutulta.

— Herra Arnould, virkkoi minulle valkopukuinen, vanha — ystävänne.

3.

Minä annan tämän ruusun sinulle.

Me asuimme suuressa huoneistossa, joka oli täynnä ihmeellisiä esineitä Seinillä oli villi-ihmisiltä voittosaaliiksi saatujen aseitten yläpuolella pääkalloja ja päänahkoja; katoissa riippui intiaaniruuhia airoineen olkiin kiedottujen alligaattorien kupeella; lasikoissa oli lintuja, linnunpesiä, korallinhaaroja ja lukemattomia pieniä luurankoja, jotka näyttivät perin juonikkailta ja pahanilkisiltä. Minä en silloin tiennyt, millaisessa liitossa isäni oli näiden eriskummallisten olioitten kanssa. Nyt sen tiedän: kokoilijan liitossa. Vaikka olikin viisas ja epäitsekäs, hän kumminkin uneksi voivansa sulloa koko luomakunnan yhteen ainoaan kaappiin. Hän sanoi ja uskoi toimivansa tieteen hyväksi, mutta todellisena vaikuttimena oli keräilykiihko.

Koko huoneisto oli täynnä luonnon merkillisyyksiä. Ainoastaan pieneen saliin ei ollut päässyt tunkeutumaan eläintiede, ei kivennäistiede, ei kansatiede eikä luonnottomuuksien tutkimus; siellä ei ollut käärmeennahkoja, ei kilpikonnankuoria, ei luita, ei piikärkisiä nuolia, ei intiaanien sotakirveitä, vaan yksinomaan ruusuja. Niitä oli pienen salin seinäpaperi kirjavanaan. Ne olivat ruusunnuppuja, vielä aukeamattomia, vaatimattomia, kaikki yhtäläisiä ja kaikki kauniita.

Äitini, jolle vertaileva eläintiede ja kallojen mittailu antoivat aihetta vakaviin valituksiin, vietti päivänsä pienessä salissa, työpöytänsä ääressä. Minä leikin matolla hänen läheisyydessään, lelunani lammas, jolla oli vain kolme jalkaa, vaikka niitä alkujaan oli ollut neljä, joten se ei olisi kelvannut isäni merkillisyyskokoelman kaksipäisten kaniinien seuralaiseksi. Sitäpaitsi minulla oli poikanukke, joka liikutti käsivarsiaan ja tuoksui maalilta. Minulla täytyi sinä aikana olla aika paljon mielikuvitusta, sillä nukke ja lammas toimivat tuhansien merkillisten näytelmäin eri henkilöinä. Kun lampaalle tai nukelle sattui tapahtumaan jotakin erikoisen mielenkiintoista, niin minä ilmoitin asian äidille. Aivan suotta. Sopii huomauttaa, etteivät isot ihmiset milloinkaan kunnolla ymmärrä, mitä pienet lapset heille selittävät. Äitini oli hajamielinen. Hän ei kuunnellut minua kyllin tarkkaavasti. Siinä oli hänen suuri virheensä. Mutta hän osasi katsoa minua suurilla silmillään ja nimittää minua "pieneksi hupakoksi", niin että asia korjaantui.