Eräänä päivänä, kun taaskin olimme pienessä salissa, äiti laski kirjo-ompeluksensa kädestään, otti minut syliinsä, osoitti minulle erästä seinä paperin kukkaa ja sanoi:
— Minä annan tämän ruusun sinulle.
Ja jotta kukan voisi tuntea, hän piirsi siihen kirjausneulallaan ristin.
Milloinkaan ei lahja ole tehnyt minua onnellisemmaksi.
4.
Edvardin lapset.
— Poikaseni on sellainen pörrötukka, että oikein peloittaa!
Järjestäkää hänelle "Edvardin lasten tukka", herra Valence.
Herra Valence, jolle äitini näin haasteli, oli vikkelä ja ontuva vanha parturi, jonka pelkkä näkeminen johti mieleeni käherrysrautain tympäisevän hajun ja jota minä kovin pelkäsin, koska hänen kätensä olivat hiusvoiteesta tahmeat ja koska hän ei voinut leikata tukkaani pudottelematta hiuksia niskaani. Kun hän siis puki ylleni valkoisen kampausviitan ja solmi kaulaani liinan, niin minä tein vastarintaa. Hän virkkoi:
— Ethän sinä, pikku ystäväni, tahtone säilyttää villi-ihmisen tukkaa, ikäänkuin saapuisit Medusan lautalta.
Hän kertoi aina sopivissa ja sopimattomissa tiloissa raikuvalla eteläranskalaisella äänellään Medusan haaksirikosta, josta hän oli pelastunut vasta kamalain kärsimysten jälkeen. Lautasta, hyödyttömistä hätämerkeistä, ihmislihan syönnistä ja muusta hän kertoi hilpeästi kuten ainakin henkilö, joka osaa keksiä asiain hyvät puolet. Herra Valence oli kieltämättä rattoisa mies.