Tuona päivänä hän mielestäni järjesteli tukkaani liian hitaasti ja tavalla, jota minä pidin kovin omituisena päästyäni näkemään itseni kuvastimessa. Minä näin, että hiukseni oli kammattu alas ja leikattu suoraan, niin että ne näyttivät myssyltä kulmakarvojen yläpuolella ja putosivat poskille kuin espanjalaisen lintukoiran korvat.
Äitini oli ihastunut! Valence oli tosiaankin järjestänyt minulle Edvardin lasten tukan. Kun minulla oli ylläni musta samettinuttu, arveli äitini, ettei tarvinnut muuta kuin teljetä minut torniin vanhemman veljeni seuraan…
— Koettakoot! lisäsi hän viehättävän mahtipontisesti.
Puristaen minua kiinteästi poveaan vasten hän kantoi minut vaunuihin asti. Me näet olimme vieraisiin menossa.
Minä kysyin äidiltä, mikä oli se vanhempi veli, jota en tuntenut, ja se torni, joka minua peloitti.
Äitini, joka oli jumalallisen kärsivällinen ja hilpeän koreilematon, kuten ainakin ne sielut, jotka eivät pyydä muuta kuin saada rakastaa, kertoi minulle lapsellisesti ja runollisesti laverrellen, kuinka Edvard kuninkaan molemmat pojat, kauniit ja hyvät, riistettiin heidän äidiltään ja surmattiin LontoonTowerin vankikopissa heidän ilkeän setänsä Rikhardin toimesta.
Pitäen ilmeisesti ohjeenaan erästä tunnettua maalausta hän vielä lisäsi, että lasten pieni koira ilmoitti haukunnallaan murhamiesten tulon.
Lopuksi hän sanoi tämän tarinan olevan sangen vanhan, mutta niin liikuttavan ja kauniin, että sitä yhä esitettiin maalauksissa ja näyttämöillä, että kaikki katsojat itkivät, hän itse samoinkuin muutkin.
Minä sanoin äidille, että täytyi olla aika ilkiö sillä tavalla itkettääkseen häntä ja kaikkia muita ihmisiä.
Hän vastasi, että siihen päinvastoin vaadittiin suurta henkeä ja etevää kykyä, mutta minä en häntä ymmärtänyt. Minä en silloin ymmärtänyt mitään kyyneleitten hekumasta.