Vaunumme pysähtyivät Pyhän Ludvigin saarelle, erään vanhan talon eteen, jota minä en tuntenut. Sitten me lähdimme nousemaan kiviportaita, joiden kuluneet ja halkeilleet askelmat tuntuivat minusta kovin kolkoilta.
Ensimmäisessä käänteessä ilmestyi näkyviin pieni koira, joka alkoi haukkua nalkuttaa. "Se on se", mietin minä, "se on Edvardin lasten koira". Minut valtasi äkillinen, vastustamaton, mieletön pelko. Ilmeisesti olivat nämä portaat sen tornin portaat ja minää tukkalaitteineni ja päähineineni ja samettinuttuineni, minä olin Edvardin lapsi. Minut aiottiin surmata tuossa paikassa. Minä en sitä halunnut; tartuin äitini hameeseen huutaen:
— Vie pois minut, vie pois minut! Minä en tahdo nousta tornin portaita.
— Olehan vaiti, pieni houkkio… Mitä sinä joutavia, kultaseni, älähän toki pelkää… Lapsi on tosiaankin kovin hermostunut… Pekka, Pekka, poikaseni, olehan järkevä.
Mutta minä en kuullut mitään, riipuin vain suonenvedontapaisesti äidin hameessa, huusin, ulvoin, olin tukehtumaisillani. Kauhunsekainen katseeni luuhaili hedelmällisen pelon synnyttämissä harhakuvitelmissa.
Minun huudoistani aukeni eräs porrastasanteen ovi ja siitä astui näkyviin vanha herrasmies, jonka minä tunsin, huolimatta pelostani ja huolimatta hänen patalakistaan ja aamunutustaan, ystäväkseni Robiniksi, Robin ystäväkseni, joka toi minulle kerran viikossa kuivia leivoksia hatunpesän vuorissa. Se oli Robin epäilemättä; mutta minä en voinut käsittää, kuinka hän oli tornissa, koska en tiennyt, että torni oli talo, vieläpä vanha talo, joten oli luonnollista, että tämä vanha herra asui siinä.
Hän ojensi meille käsivartensa, vasemmassa kädessä nuuskarasia ja oikean peukalon ja etusormen välissä hyppysellinen nuuskaa. Se oli hän.
— Käykää sisään, armollinen rouva! Vaimoni voi paremmin, hän tulee kovin iloiseksi saadessaan nähdä teidät. Mutta Pekka ystäväisenipä näyttää hieman rauhattomalta. Peloittaako häntä pikku koiramme? — Finette, seh!
Minä rauhoitun ja sanoin:
— Te asutte pahassa tornissa, herra Robin.