Samassa äiti nipisti käsivarttani. Minä oivalsin varsin hyvin, että hän tahtoi estää minua pyytämästä leivosta hyvältä ystävältäni Robinilta. Sellainen oli tosiaankin aikeeni.
Herra ja rouva Robinin keltaisessa salissa oli Finette minun lohtunani. Minä leikin sen kanssa muistellen yhä, että se oli haukkunut Edvardin lasten murhamiehiä. Niinpä minä luovutin sille toisen puolen siitä leivoksesta, jonka herra Robin minulle antoi. Mutta mahdotontahan on kovin kauan askarrella! samassa asiassa, varsinkin kun on pieni lapsi. Aatokseni pyrähtelivät asiasta toiseen niinkuin linnut oksalta oksalle ja pysähtyivät sitten jälleen Edvardin lapsiin. Koska olin muodostanut itselleni heitä koskevan mielipiteen, halusin saada sen mahdollisimman pian ilmaistuksi. Minä nykäisin herra Robinia hiluista.
— Kuulkaahan, herra Robin, tiedättekö, jos äiti ulisi ollut Lontoon tornissa, niin hän ei olisi sallinut ilkeän sedän tukehduttaa pieluksiin Edvardin lapsia.
Minusta tuntui, ettei herra Robin käsittänyt ajatukseni täyttä tehokkuutta. Mutta kun olimme jälleen kahdenkesken portaissa, äitini ja minä, nosti äiti minut syliinsä:
— Sinä vintiö! Annahan, kun suutelen sinua!
5.
Rypäleterttu.
Minä olin onnellinen, erittäin onnellinen. Isäni, äitini ja hoitajattareni olivat minulle lempeäluonteisia jättiläisiä, jotka olivat eläneet maailman alusta, muuttumattomina, ikuisina, lajissaan ainokaisina. Olin varma siitä, että he voivat varjella minut kaikesta pahasta, ja tunsin itseni ihan turvalliseksi, kun he olivat lähelläni. Luottamus, jonka äitini minussa herätti, oli rajaton: muistellessani tätä jumalallista, Ihailtavaa luottamusta tekee mieli lähettää lentosuudelmia sille poikapahaselle, joka silloin olin, ja ne, jotka tietävät, kuinka vaikeata on tässä maailmassa säilyttää tunne koko kyllyydessään, käsittävät sellaisiin muistoihin kohdistuvat hellyydenpuuskani.
Minä olin onnellinen. Tuhannet asiat, tutut ja samalla salaperäiset, askarruttivat mielikuvitustani, tuhannet asiat, jotka sinänsä eivät merkinneet mitään, mutta jotka olivat osa elämääni. Minun elämäni oli aivan pieni, mutta se oli elämä, toisin sanoen, olioiden keskus, maailman keskus. Älkää hymyilkö sille mitä sanon, tai jos hymyilette, hymyilkää ystävällisesti, ja muistakaa tämä: jokainen, joka elää, olipa hän sitten vaikka vain koiranpentu, on olioiden keskuksessa.
Minä olin onnellinen nähdessäni ja kuullessani. Joka kerta kun äitini avasi peilikaappinsa, valtasi minut hieno, runollinen uteliaisuus. Mitä siinä olikaan, tuossa kaapissa? Hyvä Jumala! mitä siinä saattoi olla: liinavaatteita, hajupusseja, pahvikoteloita ja rasioita. Epäilenpä kerrassaan, että äiti parkani heikkoutena olivat rasiat. Hänellä oli niitä kaikenlaisia ja tavattoman paljon. Ja nämä rasiat, joihin kajoaminen oli minulta kielletty, saivat minut vaipumaan syviin mietiskely hi n. Leluni askarruttivat nekin pientä päätäni, varsinkin ne, jotka oli minulle luvattu ja joita odotin; ne, jotka jo omistin, eivät enää olleet salaperäisiä eivätkä siis enää voineet mieltäni tenhota. Kuinka kauniita olivatkaan uneksimani lelut! Toinen ihme oli se viivojen ja kuvioiden paljous, joka lähti kynästä. Minä piirsin sotilaita, tein soikulaisen pään ja lakin sen yläpuolelle. Vasta lukuisia havaintoja tehtyäni minä osasin sovittaa lakin päähän kulmakarvoja myöten. Minä osasin antaa arvoa kukille, hyville hajuille ja koreille vaatteille. Sulkaniekka poimulakkini ja kailavat sukkani herättivät minussa melkoista ylpeyttä. Mutta enemmän kuin mistään yksityisestä oliosta pidin olioitten kokonaisuudesta: talosta, ilmasta, valosta ja — miten sanoisinkaan? — elämästä! Minua ympäröi suuri lempeys. Linnunpoikanen ei tunne suurempaa nautintoa painautuessaan pesänsä untuvaan.