Minä olin onnellinen, erittäin onnellinen. Mutta siitä huolimatta minä kadehdin erästä toista pientä poikaa. Hänen nimensä oli Alphonse. Hänen muista nimistään minulla ei ollut tietoa; on varsin mahdollista, ettei hänellä muuta nimeä ollutkaan. Hänen äitinsä oli pesumuija ja kävi työssä kaupungilla. Alphonse harhaili pitkin päivää pihalla tai rantalaiturilla, ja minä näin ikkunasta hänen likaiset kasvonsa, kellervän pörrötukkansa, taustattomat housunsa ja kenkärajansa, joita hän liotteli lätäköissä. Minäkin olisin mielelläni astellut vapaasti lätäköissä. Alphonse kävi ahkerasti tervehtimässä keittäjättäriä saaden heiltä monta korvapuustia ja muutamia kuivuneita pasteijankuoria. Tallirengit lähettivät hänet toisinaan kaivolle ammentamaan vettä ämpäriin, jonka hän kantoi ylpeänä takaisin, naama tulipunaisena ja kieli ulkona suusta. Minä kadehdin häntä. Hänen ei tarvinnut oppia Lafontaine'in satuja kuten minun, ei tarvinnut pelätä saavansa nuhteita, jos sattui nuttu hieman tahraantumaan! Häntä ei vaadittu sanomaan hyvää päivää, hyvä herra! hyvää päivää, hyvä rouva! henkilöille, joiden päivät, olivatpa hyviä tai huonoja, eivät herättäneet hänessä minkäänlaista mielenkiintoa, ja jos hänellä ei ollutkaan Noakin arkkia eikä koneistolla varustettua hevosta kuten minulla, niin hän sen sijaan leikki mielinmäärin kiinniottamillaan varpusilla, kissoilla, jotka vaeltelivat vapaudessa samoinkuin hän, vieläpä tallissa olevilla hevosillakin, kunnes ajomies huiskaisi hänet pihalle luudallaan. Hän oli vapaa ja uskalias. Pihalta, omasta valtapiiristään, hän katseli minua, joka seisoin ikkunassa, niinkuin katsellaan häkkilintua.
Piha oli hauska, sillä siellä liikkui alinomaa kaikenlaisia eläimiä ja palvelusväkeä. Se oli suuri; päärakennuksen seinää, joka oli sen eteläpuolella, peitti vanha, rosoinen ja surkastunut viiniköynnös, ja köynnöspeitteen yläpuolella oli aurinkokello, jonka taulusta päivänpaiste ja sade olivat hivuttaneet numerot näkymättömiin. Tuo varjoviiva, joka huomaamatta pitkin kivipintaa, ihmetytti minua. Kaikista menneisyyden muistoista, joita mielessäni herättelen, on tämän pihan kuva oudoimpia nykypäivien pariisilaisille. Heidän pihansa ovat neljän neliömetrin laajuiset; niistä käsin voi nähdä nenäliinan suuruisen kappaleen taivasta viiden kerroksen ulkonevain ruokakomeroitten yläpuolella. Se on kehitystä, mutta epätervettä.
Sattuipa eräänä päivänä, että tästä hauskasta pihasta, jonka kaivolle emännöitsijät aamuisin saapuivat täyttämään ruukkujansa ja jossa keittäjättäret kuuden tienoissa sekoittelivat salaattiansa rautalankakoreissa, pakisten tallirenkien kanssa, — sattui että tästä pihasta revittiin kivitys. Se revittiin vain siitä syystä, että oli aikomuksena kivetä se uudelleen. Mutta töitten kestäessä sattui satamaan, joten se muuttui kovin liejuiseksi, ja Alphonse, joka eli siellä kuin satyyri metsässään, oli kiireestä kantapäähän maankarvainen. Hän siirteli kiviä iloisena ja innostuneena. Kohottaessaan päätään ja nähdessään minut yksinäisessä ylhäisyydessään hän viittasi minua tulemaan. Minua kovin halutti leikkiä hänen kanssaan kivityksen repimistä. Minun huoneessani ei sellainen leikki käynyt päinsä. Ilmeni, että huoneistomme ovi oli auki. Minä riensin alas pihalle.
— Tässä minä olen, virkoin minä Alphonse'ille.
— Tuossa on kivi, vastasi hän.
Hän oli kesyttömän näköinen ja hänen äänensä oli karkea; minä tottelin. Mutta samassa kivi temmattiin minun kädestäni ja minä tunsin kohoavani ilmaan. Närkästynyt hoitajattareni kiidätti minut pois. Hän pesi minut Marseillen saippualla ja käski minua häpeämään, että olin aikonut leikkiä katupojan, kulkurin, heittiön kanssa.
— Alphonse, lisäsi äitini, Alphonse on huonosti kasvatettu; se ei ole hänen vikansa, se on hänen onnettomuutensa, mutta hyvinkasvatettujen lasten ei pidä seurustella sellaisten kanssa.
Minä olin sangen ymmärtäväinen ja harkitseva lapsi. Minä kätkin äitini sanat mieleeni, ja ne liittyivät omia aikojaan siihen, mitä kuulin kadotuksen lapsista, kun minulle selitettiin vanhaa kuvaraamattua. Tunteeni Alphonse'ia kohtaan muuttuivat kerrassaan. Minä en häntä enää kadehtinut, en ollenkaan. Hän herätti minussa pelon ja säälin sekaisia tunteita. "Se ei ole hänen vikansa, se on hänen onnettomuutensa." Nämä äitini sanat saivat minut levottomaksi hänen tähtensä. Sinä, äiti, teit hyvin, lausuessasi ne minulle, teit hyvin ilmaistessasi minulle jo varhaisessa lapsuudessa viheliäisten viattomuuden. Sanasi olivat hyvät; minun asianani oli pitää ne elävinä mielessäni lopun ikääni.
Ainakin tällä kertaa sanat tehosivat: kadotuksen lapsen kohtalo sai minut murheelliseksi. Eräänä päivänä, kun tuo synkkä ja voimallinen Kain kiusasi pihalla vanhan vuokralaisrouvan papukaijaa, minä katselin hänen puuhiaan murhemielin kuin kunnon pieni Abel ainakin. Abeleita luo — valitettavasti! — onni. Minä mietin keinoa, miten voisin osoittaa syvyyden alhossa olevalle veljelleni myötätuntoani. Ajattelin lähettää hänelle lentosuudelman, mutta hänen jurot kasvonsa eivät näyttäneet erikoisen soveliailta sitä vastaanottamaan ja sydämeni ei taipunut sellaiseen lahjaan. Etsin kauan aikaa, mitä voisin antaa; olin pahassa pulassa. Joka tapauksessa näytti minusta liikanaiselta luovuttaa Alphonse'ille koneistolla varustettu hevoseni, jolla ei ollut enää mitään tietoa hännästään enempää kuin harjastaankaan. Ja muuten: onko hevosen lahjoittaminen oikeastaan mikään säälin osoitus? Kadotuksen lapselle oli annettava sovelias lahja. Ehkäpä kukka? Salissa oli kukkavihkoja. Mutta kukka muistuttaa suuteloa. Minä epäilin, pitikö Alphonse kukista. Kovin neuvottomana minä kiertelin ruokasalissa. Äkkiä minä taputin iloisesti käsiäni: olin löytänyt mitä etsin.
Tarjoilupöydällä maljassa oli oivallisia Fontainebleaun rypäleitä. Minä nousin tuolille ja otin pitkän ja painavan tertun, joka melkein yksinään täytti maljan. Vaaleanviheriät rypäleet olivat toiselta kyljeltään kullankellervät. Oli pakko uskoa, että ne ihanasti sulivat suussa, mutta minä en kumminkaan niitä maistanut. Minä juoksin hakemaan lankakerää äitini ompelupöydän laatikosta. Minua oli kielletty sieltä mitään ottamasta. Mutta täytyy osata olla tottelematon. Minä kiinnitin tertun langanpäähän, kumarruin ikkunalaudan yli, kutsuin Alphonse'ia ja laskin tertun hitaasti alas pihalle. Paremmin nähdäkseen suori kadotuksen lapsi silmiltään keltaiset hiustukkonsa, ja kun terttu oli tullut hänen ulottuvilleen, niin hän tempasi sen lankoineen päivineen. Sitten hän kohotti päätänsä, pisti kielensä ulos, teki minulle pitkän nenän ja juoksi tiehensä näyttäen minulle takalistoaan. Pienet ystäväni eivät olleet minua totuttaneet sellaiseen käytökseen. Olin aluksi kovin hermostunut. Mutta sitten rauhoituin johtuessani ajattelemaan, että olin tehnyt oikein, kun en ollut lähettänyt hänelle kukkaa enkä suudelmaa.