Myöhemmin, neljän- viidentoista ikäisenä, minä en enää pysähtynyt maustekauppiaitten ikkunain ääreen, vaikka säilyhedelmärasiat kauan aikaa näyttivätkin ihastuttavilta. Minä halveksin rihkamakauppiasta enkä yrittänyt enää saada selkoa siitä arvoituksellisesta Y:stä, joka hohtaa kullattuna heidän nimikilvessään. Tuskin enää pysähdyin selvittelemään vanhojen viinimyymäläin koristeltujen ristikkoikkunain lapsellisia kuva-arvoituksia.
Hienostunutta mieltäni kiinnittivät nyt vain vaskipiirrosmyymälät, rihkamakauppiaitten näyteikkunat ja kirjalaatikot.
Te Cherche Midi-kadun likaiset juutalaiset, te rantalaiturien yksinkertaiset kirjainkaupustelijat, te mestarini, kuinka kiitollisia minun tuleekaan olla teille! Yhtä hyvin ja paremmin kuin yliopiston professorit olette te ohjannut älyllistä kasvatustani. Te kunnon miehet olette levittäneet ihastuneiden silmieni nähtäviin menneen ajan salaperäisiä muotoja ja kaikenlaisia inhimillisen ajatuksen kallisarvoisia muistomerkkejä. Teidän laatikoitanne penkoessani, tutkiessani nähtäville asettamianne vähäisiä muistoja isistämme ja heidän kauniista ajatuksistaan minuun juurtui huomaamattani kaikkein tervein filosofia.
Niin, ystäväni, kun lueskelin kuluneita, vanhoja nidoksianne, tarkastelin ruostunutta rautaromuanne ja madonsyömiä seinälaudoituksianne, joita möitte hankkiaksenne itsellenne elatuksen, niin minussa heräsi jo lapsena syvä olioitten katoavaisuuden ja kaiken turhuuden tunto. Minä aavistelin jo silloin, että oliot ovat vain pelkkiä yleisen harhakuvitelman vaihtuvia kuvia, ja olen siitä pitäen taipunut surumielisyyteen, lempeyteen ja sääliväisyyteen.
Kuten näette, opetti ulkoilmakoulu minulle korkeita tieteitä. Kodin koulu oli minulle sitäkin hyötyisämpi. Kuinka viehättäviä ovatkaan perheateriat, kun karahvit välkkyvät kirkkaina ja pöytäliina valkoisena helottaa, kuinka miellyttävä onkaan jokapäiväinen, tutunomainen pöytäkeskustelu ja kuinka tämä kaikki totuttaakaan lasta suosimaan ja tajuamaan kotoisia asioita, elämän vaatimattomimpia ja pyhimpiä asioita. Jos hänellä on, kuten minulla, onni omistaa älykkäät ja hyvät vanhemmat, niin pöydässä kuullut puheet kehittävät hänessä hyvää arvostelukykyä ja taipumusta rakkauteen. Hän syö joka päivä sitä siunattua leipää, jonka henkinen isämme mursi ja jakoi vaeltajille Emmauksen majatalossa. Ja hän sanoo kuten he: "Minun sydämeni on hehkuvainen minun rinnassani."
Ne ateriat, joita täysihoitolaiset nauttivat koulun ruokasalissa, eivät ole läheskään yhtä miellyttäviä ja kasvattavia. Kodin koulu on todellakin hyvä koulu!
Minut ymmärrettäisiin kumminkin kovin väärin, jos luultaisiin minun halveksivan klassillisia opintoja. Olen sitä mieltä, että vanhain ranskalaisten humanistien menetelmää noudattava vanhan Kreikan ja Rooman sivistyksen oppiminen muovaa ihmishenkeä paremmin kuin mikään muu. Sana humanistinen, joka merkitsee yleissivistyksellistä, aistikasta, hienoa, soveltuu hyvin klassilliseen kulttuuriin.
Se pieni miekkonen, josta teille vast'ikään kerroin myötätunnolla, joka annetaan minulle anteeksi, kun otetaan huomioon, ettei siinä ole mitään itsekästä ja että se kohdistuu varjo-olentoon, se pieni miekkonen, joka vaelsi Luxemburgin puiston halki hypähdellen kuin varpunen, oli sangen hyvä humanisti. Hänen lapsenmielensä nautti roomalaisesta voimasta ja muinaisen runouden suurista kuvista. Se, mitä hän vapaana ulko-oppilaana näki ja kuuli kuljeskellessaan myymälästä toiseen ja aterioidessaan vanhempainsa kanssa, ei ollenkaan vieroittanut häntä siitä kauniista kielestä, jota kymnaasissa opetetaan. Kaukana siitä: hän oli perehtynyt Attikan ja Ciceron kieleen jokseenkin niin hyvin kuin niihin voi perehtyä kunnon koulumestarien paimentamassa aapispoikain laumassa.
Hän ei ponnistellut paljoa maineen saavuttamiseksi eikä laisinkaan loistellut palkittujen luettelossa, mutta hän teki paljon työtä omaksi huvikseen. Hänen käännöksensä olivat varsin sujuvia ja hänen latinankieliset esityksensä olisivat ansainneet itsensä tarkastajan kiitokset, ellei niitä tavallisesti olisi ollut rumentamassa jokin lauseopillinen virhe. Enkö jo kertonut, että Liviuksen kertomukset hellyttivät kaksitoistavuotiaan jaloihin kyyneliin?
Mutta vasta Kreikkaan saavuttuaan hän näki kauneuden ylevässä yksinkertaisuudessaan. Hän saapui sinne myöhään. Aisopoksen sadut olivat aluksi synkistyttäneet hänen mieltänsä. Niitä selitti hänelle kyttyräselkäinen opettaja, kyttyräselkäinen ruumiiltaan ja sielultaan. Näettekö Thersiteen nuorine seuralaisineen runottarien lehdoissa? Pieni miekkonen ei tuota tajunnut. Voisihan otaksua, että hänen kyttyräselkäinen kasvattajansa oli varsin sovelias pyhittämään itsensä Aisopoksen satujen selittäjäksi. Mutta ei! Hän oli väärä kyttyräselkäinen, kyttyräselkäinen jättiläinen, jossa ei ollut henkeä eikä ihmisyyttä, pahaan taipuvainen ja kaikkein väärämielisin ihminen. Hän ei kelvannut mihinkään, ei edes selittämään kyttyräselkäisen ajatuksia. Muutenhan nuo pienet kuivat tarinat, joita mainitaan Aisopoksen nimellä, ovat säilyneet meille siinä siloitellussa muodossa, jonka niille antoi eräs ahdas- ja tyhjäkalloinen byzantilainen munkki. Minä en tiennyt neljännellä luokalla ollessani niiden alkuperää enkä siitä paljon välittänytkään, mutta minä arvostelin niitä aivan samoin kuin nyt.