Aisopoksen jälkeen annettiin käteemme Homeros. Minä näin Thetiksen kohoavan valkean pilven lailla yli meren, näin Nausikaan tovereineen, näin Deloksen palmupuun ja taivaan ja maan ja meren ja Andromakeen kyynelhymyn… Minä tajusin, tunsin. Kuuteen kuukauteen en voinut irtautua Odysseiasta. Siitä aiheutui lukuisia rangaistuksia. Mutta mitäpä haittasivat rangaistustehtävät? Minä olin Odysseuksen seurassa "sinipunervalla merellä"! Sitten minä keksin traagikot. Aiskhylosta en paljoakaan ymmärtänyt, mutta Sofokles ja Euripides aukaisivat minulle sankarien ja sankaritarten tenhoisan maailman ja perehdyttivät minut onnettomuuden runouteen. Jokainen lukemani murhenäytelmä soi uusia riemuja, uusia kyyneleitä ja uusia väristyksiä.
Alkestis ja Antigone herättivät minussa ylevimpiä unelmia, mitä lapsenmielessä milloinkaan on elänyt. Pää puskettuna sanakirjaan, joka lepäsi musteen tahrimalla pulpetinkannella, minä näin jumalallisia hahmoja, näin norsunluukäsivarsia, jotka lepäsivät valkoista tunikkaa vasten, kuulin ääniä, jotka helisivät kauniimmin kuin mikään musiikki, helisivät sopusointuista murhettansa.
Siitä koitui uusia rangaistuksia. Ne olivat oikeutettuja: minä askartelin asioissa, jotka eivät kuuluneet koulutehtäviini. Valitettavasti olen säilyttänyt tuon tottumuksen. Mihin elämänluokkaan minut suljettaneenkin loppuiäkseni, pelkään kovin, että vielä minua vanhoilla päivilläni uhkaa se moite, jonka seitsemännen luokan opettaja minua vastaan sinkosi: "Herra Pietari Nozière, te askartelette asioissa, jotka eivät kuulu koulutehtäviinne."
Varsinkin talvi-iltoina, kun palasin koulusta, tuo valkeus ja laulu minua huumasivat. Katulyhtyjen ja valaistujen ikkunain alla minä luin säkeitä, joita sitten kulkiessani puoliääneen toistelin. Talvi-illan vilkas liike vallitsi etukaupungin ahtailla kaduilla, jotka jo peittyivät hämäriin.
Sattui sangen usein, että törmäsin leipurin juoksupoikaan, joka kori päälaellaan uneksi omia unelmiansa kuten minäkin, tai tunsin äkkiä poskessani rattaitansa kiskovaa hevosparan kuuman hengityksen. Todellisuus ei lainkaan tärvellyt unelmaani, koska olin kovin kiintynyt näihin etukaupungin katuihin, joiden kivet olivat nähneet minun kasvavan ja varttuvan. Eräänä iltana minä luin Antigonen säkeitä erään kastanjakauppiaan lyhdyn valossa, ja vielä nytkin, neljännesvuosisadan kuluttua, palauttaa tämä säe:
"Häävuode, hautani!…" ehdottomasti mieleeni auvergnelaisen, joka puhaltaa paperipussiin, ja kylkeäni kuumentavan paistinpannun, jossa kastanjat kärisivät. Ja tuon kunnon miehen muisto liittyy mielessäni sopusointuisesti teebalaisen neidon valituksiin.
Niin minä opin paljon säkeitä. Niin minä keräsin hyödyllisiä ja arvokkaita tietoja. Niin minä hankin itselleni humanistista sivistystä.
Menettelytapani oli hyvä minulle, muille se ei kelpaisi ollenkaan.
Niinpä varonkin sitä kenellekään suosittelemasta.
Minun on muuten tunnustettava, että Homeroksen ja Sofokleen kasvatilta puuttui maku, kun hän tuli rhétorique-luokkaan. Opettajani vakuutti, että niin oli laita, ja minä uskon sen mielelläni. Maku, joka seitsentoistavuotiaana on tai jota hän osoittaa, on harvoin hyvä. Parantaakseen minun makuani opettajani kehoitti minua tarkoin perehtymään Casimir Uelavigne'in koottuihin teoksiin. Minä en noudattanut hänen neuvoansa. Sofokles oli ohjannut minut määrättyyn suuntaan, jota en enää voinut muuttaa. Opettajani ei minusta näyttänyt eikä näytä vieläkään hienosti sivistyneeltä kirjamieheltä, mutta hän oli ärtyneisyytensä ohella oikeamielinen ja rohkea. Jos hän istuttikin meihin joitakin kirjallisia harhaoppeja, näytti hän joka tapauksessa esimerkillään, millainen on kunnon mies.
Sellainen tiede palkitaan. Herra Charronia kunnioittivat kaikki hänen oppilaansa. Lapset näet osaavat antaa täsmälleen oikean arvon opettajiensa moraaliselle kelpoisuudelle. Mitä viisikolmatta vuotta sitten ajattelin väärämielisestä kyttyräselästä ja kelpo Charronista, ajattelen yhä vieläkin.