Mutta illan himmeys laskeutuu jo yli Luxemburgin puiston plataanien ja esiin loitsimani pieni haamu painuu pimeään. Hyvästi, sinä pieni minäni, jonka olen kadottanut ja jota aina surren kaipaisin, ellen löytäisi sitä entistään ehompana pojastani!
11.
Myrttimetsä.
I.
Lapsena minä olin ollut sangen älykäs, mutta seitsemäntoista ikävuoteni paikkeilla minä tuhmennuin. Olin niin ujo, etten osannut seurassa ollessani tervehtiä enkä istuutua ilman että hikikarpaloita kihosi otsalleni. Naisten läsnäolo herätti minussa jonkinlaista kauhua. Minä noudatin kirjaimellisesti seuraavaa Kristuksen seuraamiseen sisältyvää ohjetta, jonka olin oppinut jollakin alaluokalla ja joka oli säilynyt muistissani, koska säkeet, jotka ovat Corneillen sepittämät, olivat minusta tuntuneet eriskummallisilta:
Kavahda valppahasti seuraa vaimoin.
Ne vihamiestä vastaan sulta riistää suojan.
Sulkeos yhteisesti huomaan hyvän Luojan
Ne, jotka kaunistetut ovat hyvein aimoin;
Heit' älä koskaan viivy katsomassa.
Rakasta kaikkia, vaan Jumalassa.
Minä noudatin vanhan mystikko-munkin neuvoa, mutta tein sen tahtomattani. Olisin mielelläni hieman viivähtänyt naisväkeä katsomassa.
Äitini ystävättärien joukossa oli eräs, jonka seurassa olisin erikoisen mielelläni viipynyt. Hän oli nuorena ja kuuluisana kuolleen pianistin Adolphe Gance'in leski. Hänen nimensä oli Alice. Minä en ollut koskaan kunnolla nähnyt hänen hiuksiansa, silmiänsä, hampaitansa… Mitenkä voisikaan kunnolla nähdä sellaista, mikä häilyy, säihkyy, säteilee, häikäisee? Mutta hän näytti minusta unelmaa ihanammalta; hänestä hohti yliluonnollinen kirkkaus. Äidilläni oli tapana sanoa, ettei rouva Gance'in piirteissä tarkkaan eritellen ollut mitään tavatonta. Joka kerta kun äiti ilmaisi tämän mielipiteensä, pudisti isä epäuskoisena päätänsä. Hän menetteli varmaan samoinkuin minä, minun kelpo isäni: hän ei eritellyt rouva Gance'in piirteitä. Ja miten yksityiskohtien laita lieneekään ollut, kokonaisuus oli ihastuttava. Älkää uskoko äitiä; minä vakuutan teille, että rouva Gance oli kaunis. Rouva Gance veti minua puoleensa; rakkaus on suloinen; rouva Gance peloitti minua: rakkaus on hirmuinen.
Eräänä iltana, kun isäni luona oli muutamia vieraita, astui rouva Gance saliin niin hyväntuulisena, että minä tunsin rohkeuteni hieman lisääntyvän. Miesten seurassa hän toisinaan näytti huvikseenkävelijältä, joka heittelee murusia pikkulinnuille. Sitten hän yht'äkkiä paneutui ynseäksi, hänen kasvonsa jäykistyivät ja viuhka liikkui nyrpeän hitaasti. Minä en kyennyt seikkaa selittämään. Nyt sen oivallan varsin hyvin: Rouva Gance keimaili, siinä kaikki.
Sanon siis vieläkin: astuessaan mainittuna iltana saliin rouva Gance heitti jokaiselle, vähäpätöisimmällekin, joka oli mies, hymyn murusen. Minä en irroittanut hänestä katsettani ja olin havaitsevani hänen kauniissa silmissään surun ilmeen. Se järkytti minua. Minä näet olin hyvänluontoinen. Häntä pyydettiin soittamaan pianoa. Hän soitti erään Chopinin nocturnon. En ole koskaan kuullut niin kaunista soittoa. Olin tuntevinani Alice'in sormien, noiden pitkäin, valkoisten sormien, joista hän oli riisunut sormukset, hipovan korviani taivaallisin hyväilyin.