— Te siis käsitätte, rakkaani, että se mikä on ollut, ei voi enää olla?
Epäilemättä. Minä en ihmettele kaikkea, kuten te, ystäväiseni.
Tuon hän lausuu rauhallisella äänellä varustaen Susannaa yöasuun. Mutta
Susanna kieltäytyy itsepintaisesti menemästä makuulle.
Tämä kieltäytyminen voisi Rooman historiassa olla mainittuna jonkin Tituksen, Vespasianuksen tai Aleksanteri Severuksen luonteen kauniina piirteenä. Tästä kieltäytymisestä johtuu, että Susanna saa nuhteita. Inhimillinen oikeus, miten onkaan laitasi! Totta puhuen Susanna ei halua jäädä jalkeille valvoakseen valtakunnan menestystä, vaan penkoakseen vanhan, isomahaisen ja tukevilla vaskisilla kädensijoilla varustetun hollantilaisen lipaston laatikkoa.
Hän penkoo laatikkoa. Nojaten toiseen käteensä hän toisella tempoo myssyjä, villapaitoja ja hameita, jotka hän ankarasti ponnistellen heittää jalkoihinsa, huudahdellen miten milloinkin, kevyesti ja hurjasti. Hänen selkänsä, jota peittää pitsikaista, on liikuttavan naurettava; hänen pieni päänsä, jonka hän tavan takaa kääntää minuun päin, ilmaisee vieläkin liikuttavampaa tyydytystä.
En voi hillitä itseäni. Unohdan Nemesiksen ja huudahdan:
— Katsokaahan, kuinka ihastuttava hän on tuossa penkoessaan!
Vilkkain ja samalla pelokkain elein sulkee hänen äitinsä sormellaan suuni. Sitten hän palaa myllerretyn laatikon luo. Minä taas jatkan mietettäni:
— Rakas ystävä, jos Susannassa on ihastuttavaa se, mitä hän tietää, on hänessä varmaan yhtä ihastuttavaa se, mitä hän ei tiedä. Se, mitä hän ei tiedä, tekee hänet ylen runolliseksi.
Niin sanoen Susannan äiti käänsi katseensa minuun, suupielessä pieni hymy pilan merkkinä, ja huudahti sitten: