Riisuttuaan lääkärintakin Trévière heittäytyi koruttoman herttaiseksi. Hänen leveä naurunsa miellytti kaikkia. Muutamia kuukausia mainitsemani leikkauksen jälkeen hän veistään koetellessaan sai käteensä naarmun, johon ei kiinnittänyt huomiota. Se alkoi märkiä ja hän kuoli parin päivän kuluttua, kuudenneljättä vuoden ikäisenä. Hän jätti jälkeensä vaimon ja lapsen, joita hän jumaloi.
Kaikkina aurinkoisina päivinä nähtiin Boulogne'in metsän kuusien siimeksessä nuori surupukuinen nainen, joka kutoi pitsiä katsellen puikkonsa alitse pientä poikaa, joka nelinkontin ryömi lapionsa, rattaittensa ja pienten multakasojensa ääressä. Nainen oli rouva Trévière Aurinko hyväili hänen kuumia, kalpeita kasvojansa, ja elämän yltäkylläisyys purkautui tavan takaa syvinä huokauksina hänen rinnastaan ja sädehtivänä katseena hänen suurista ruskeista, kullanvälkkeisistä silmistään. Hän katseli hellästi poikaansa, joka näytti hänelle valmistamiansa "piirakaisia", kohottaen punatukkaista päätänsä ja sinisiä silmiänsä, isänsä päätä ja silmiä.
Poika oli palleroinen ja rusoposkinen. Mutta kasvaessaan hän alkoi laihtua ja hänen kesakkoiset poskensa kalpenivat. Äiti oli huolissaan. Kun poika pienten toveriensa seurassa juoksenteli pitkin metsää ja sattui hipaisemaan tuolia, jolla äiti istui, sieppasi äiti hänet kiinni, kohotti sanaa sanomatta hänen leukaansa, rypisti kulmiaan tarkastellessaan pojan kalvakoita kasvoja ja pudisti hiljaa päätään pojan lähtiessä jälleen juoksemaan. Yöllä hänet herätti pieninkin ääni; hän nousi ja seisoi kauan aikaa paljain jaloin pienen sängyn ääressä. Lääkärit, hänen puolisonsa vanhat toverit, rauhoittivat häntä. Poika oli vain heiveröinen. Hänet oli vietävä maaseudulle.
Rouva Trévière suoriutui lähtemään maalle. Hän matkusti Brolles'iin, jossa hänen miehensä sukulaiset elivät maanviljelijöinä. Tiedättehän, että Trévière oli talonpoikaista syntyperää ja että hän kahdenteentoista ikävuoteensa saakka kävi rastaanpesillä koulusta palatessaan.
Sukulaiset tervehtivät toisiansa tummuneen salin vuoliaisista riippuvien liikkiöiden alla. Trévière'in mummo istui kumarassa ison lieden ääressä irroittamatta kättään pannunvarresta ja katseli epäluuloisin silmin pariisitarta ja hänen lapsentyttöään. Mutta pienokaista hän piti "sievänä ja ihan isänsä näköisenä". Ukko Trévière istui kuivana ja jäykkänä paksussa verkanutussaan ja oli kovin tyytyväinen saadessaan nähdä pojanpoikansa Anteron.
Illallinen ei ollut vielä ohi, kuu Antero jo suudella paukutti isoisää, jonka leuka pisteli, pisteli. Sitten hän nousi seisomaan ukon polville, työnsi nyrkkinsä vasten hänen poskeansa ja kysyi, miksi isoisän poski oli kuopallaan.
— Siksi, ettei minulla enää ole hampaita.
— Miksi sinulla ei enää ole hampaita?
— Ne muuttuivat ihan mustiksi, ja minä kylvin ne vakoon nähdäkseni, eikö niistä kasvaisi uusia valkoisia.
Antero nauroi sydämen pohjasta. Isoisän posket, ne olivat ihan toista kuin äidin posket!