Ilveilijä on käynyt meille kumartamassa, esirippu on laskeutunut, pienet poikaset ja tyttöset ovat tiessään ja minä istun vaipuneena mietteisiini. Neiti Susanna, joka näkee minun haaveksivan, luulee minun olevan suruissani. Hän otaksuu yleensäkin, että ihmiset, jotka mietiskelevät, ovat onnettomia. Hienotunteisen säälivästi hän tarttuu käteeni ja kysyy miksi olen murheellinen.
Minä tunnustan hänelle olevani pahoillani sen vuoksi, että Gringalet on surmannut Pirun.
Silloin hän kiertää pikku käsivartensa kaulani ympäri ja kuiskaa korvaani:
— Kuulehan, kun sanon: Gringalet tappoi neekerin, mutta ei hän sitä todenteolla tappanut.
Tämä huomautus rauhoittaa mieleni. Minä vakuuttaudun siitä, ettei Piru ole kuollut, ja me lähdemme tyytyväisinä matkaamme.
II.
Susannan ystävät.
1.
Antero.
Tunsittehan tohtori Trévière'in. Muistattehan hänen suuret, avoimet ja loistavat kasvonsa ja hänen kauniin, sinisen katseensa. Hänellä oli suuren kirurgin käsi ja henki. Hänen vaikeissa tapauksissa osoittamansa mielenmaltti oli ihailtava. Kerran, kun hän suoritti vaikeata leikkausta, potilas vaipui kesken kaiken äärimmäisen heikkouden tilaan. Lämpö, hengitys, kaikki oli poissa; mies oli menoteillä. Silloin Trévière tarttui häneen molemmin käsin, rinta vasten rintaa ja ravisteli kuin painija tuota veristä ja silvottua ruumista. Sitten hän tarttui jälleen leikkausveitseen ja käytteli sitä järkevän uskaliaasti, kuten hänen tapansa oli. Mies alkoi jälleen hengittää; hän oli pelastettu.