— Luuletko, kysyy hän, että tuolla tavoin saamme haltuumme aarteet, joita olemme lähteneet etsimään?
Guignol vastaa:
— Tiedätkö aarteen, joka on unen veroinen?
Minä pidän tuosta vastauksesta. Näen Guignolissa viisaan, joka tietää kaiken olevaisen turhuuden ja pyrkii lepoon, elämän rikoksellisen tai hedelmättömän hyörinnän ainoaan hyvään päämäärään. Mutta neiti Susanna pitää häntä tomppelina, joka nukkuu sopimattomaan aikaan ja armaan menettää virheensä vuoksi ne aarteet, joita oli tullut etsimään, kenties suuretkin aarteet: nauhoja, leivoksia ja kukkia. Hän ylistää Gringalet'ta, joka innokkaasti pyrkii näitä suurenmoisia aarteita saavuttamaan.
Kuten jo sanoin, ovat koetukset peloittavat. On uhmattava krokodiilia ja surmattava Piru. Minä sanon Susannalle:
— Katsohan, Susanna, tuossa on Piru!
Hän vastaa:
— Tuoko? Sehän on neekeri!
Ratsionalismin läpitunkema vastaus saa minut epätoivoon. Mutta minä, joka tiedän, miten asia on, seuraan mielenkiinnoin Pirun ja Gringalet'n kamppailua. Kauhea ottelu päättyy vihdoin Pirun kuolemaan. Gringalet on surmannut Saatanan!
Suoraan sanoen: hän olisi voinut tehdä jotakin parempaa. Minä ymmärrän, että katselijat, jotka ovat vakaumukseltaan spiritualistisemmat kuin pikku neiti Susanna, pysyvät kylminä, jopa hieman säikähtyneinäkin. Kun paholainen on kuollut, on syntikin tiessään! Ehkäpä menee kauneuskin, tuo Pirun liittolainen, samaa tietä! Ehkäpä emme näe enää kukkia, jotka hurmaavat, emmekä silmiä, jotka surmaavat! Miten meidän silloin käy tässä maailmassa? Jääkö meille edes mahdollisuus olla hyveellisiä? Epäilen sitä. Gringalet ei ole ottanut riittävässä määrin huomioon, että paha seuraa välttämättä hyvää, niinkuin varjo seuraa valoa, että hyve on yksinomaan ponnistuksessa ja että pyhimykset jäävät yhtä toimettomiksi kuin syntisetkin, jos ei enää ole paholaista, jota vastaan sopisi taistella. Siitä olisi seurauksena kuolettava ikävystyminen. Sanonpa siis, että Gringalet on menetellyt perin ajattelemattomasti tappaessaan paholaisen.