Ovatpa intohimot siellä tosiaankin yksinkertaiset ja voimalliset! Keppi on niiden tavallisena välineenä. Kepissä asuu epäilemättä melkoinen koomillinen voima. Näytelmä saa siitä melkoista joustavuutta; se syöksyy kohti "suurta loppulöylytystä". Niin nimittävät lyonilaiset, joiden keskuudessa nukketeatteriemme perusmuoto on luotu, sitä yleistä käsikähmää, johon kaikki ohjelmistoon kuuluvat kappaleet päättyvät. Se on ikuinen ja kohtalokas juttu, tuo "suuri löylytys"! Se on elokuun kymmenes, se on Thermidorin yhdeksäs, se on Waterloo!
Mainitsin siis vieneeni Susannan eilen nukketeatteriin. Näkemässämme kappaleessa oli epäilemättä paikoitellen vikoja; minä keksin siinä varsinkin epäselvyyttä, mutta se ei voi olla miellyttämättä mietteliästä henkeä, sillä se tarjoaa paljon ajattelemisen aihetta. Mikäli minä sitä ymmärrän, on se filosofinen; sen luonteet ovat todenmukaiset ja toiminta on vilkasta. Minä kerron sen teille sellaisena kuin sen ymmärrän.
Esiripun noustessa ilmestyi näkyviimme itse Guignol. Minä tunsin hänet, se oli hän, epäilemättä! Hänen leveässä ja tyynessä naamassaan oli jälkiä entisistä kepiniskuista, jotka olivat litistäneet hänen nenänsä, silti tärvelemättä hänen katseensa ja hymynsä herttaista teeskentelemättömyyttä.
Hänellä ei ollut yllään sitä sarssinuttua eikä sitä pumpulimyssyä, jonka nähdessään lyonilaiset vuonna 1815 auttamattomasti ratkesivat nauramaan. Jos joku vielä elossa oleva niistä poikasista, jotka olivat nähneet Rhône-virran rantamilla Guignolin ja Napoleonin, olisi ennen vanhuudenkuolemaansa saapunut meidän seuraamme Champs-Elyséelle, niin hän olisi tuntenut rakkaan pelinukkensa pienen kankipalmikon, joka lystikkäästi sätkähtelee Guignolin niskassa. Muut vaatekappaleet, viheriäinen lievetakki ja musta kaksikolkkahattu noudattelivat vanhaa pariisilaista perintätapaa, joka tekee Guignolista jonkinlaisen lakeijan.
Guignol katseli meitä suurin silmin ja voitti heti suosioni julkean vilpittömällä ulkomuodollaan ja sillä ilmeisellä sydämen yksinkertaisuudella, joka luo paheeseenkin ehdottoman viattomuuden leiman. Siinä hän nyt tosiaankin oli, sielultaan ja ilmeeltään todellinen Guignol, jota kunnon Morguet, Lyonin mies, liikutteli perin ovelasti. Minä olin kuulevinani hänen vastaavan isännälleen herra Canezoulle, joka väittää hänen "lavertelevan, niin että nukkuu seisoalleen":
— Olette oikeassa; mennään makuulle.
Meidän Guignolimme ei ollut vielä sanonut mitään. Hänen pieni kankipalmikkonsa tutisi. Katselijat jo nauroivat.
Gringalet, hänen poikansa, saapui hänen luokseen ja puski häntä vatsaan luontevan sulavasti. Yleisö ei pannut sitä ollenkaan pahakseen; päinvastoin: se oli pakahtua nauruun. Sellainen ensi-esiintyminen on korkeinta taidetta. Ja ellette tiedä, miksi tuo julkea teko kävi täydestä, niin sanon sen teille: Guignol on lakeija ja puettu livereihin. Gringalet'lla, hänen pojallaan, on pusero; hän ei palvele ketään eikä kelpaa mihinkään. Tämä etevämmyys suo hänelle oikeuden pahoinpidellä isäänsä loukkaamatta säädyllisyyden vaatimuksia.
Neiti Susanna tajusi tuon erittäin hyvin, joten hänen mieltymyksensä Gringalet'hen ei joutunut ollenkaan kärsimään. Gringalet on todellakin miellyttävä henkilö. Hän on pieni ja heiveröinen, mutta perin kekseliäs. Hän se kylvettää santarmin. Kuusivuotias neiti Susanna on jo muodostanut itselleen varman mielipiteen esivallan käskyläisistä: hän on heitä vastaan ja nauraa kun Pandora saa keppiä. Hän on epäilemättä väärässä. Myönnän kuitenkin, ettei minua miellyttäisi, ellei hän tässä kohden olisi väärässä. Minä pidän ihmisestä, joka kaikkina ikäkausinaan on hieman kapinallinen. Henkilö, joka nyt teille haastelee, on rauhallinen kansalainen, kunnioittaa esivaltaa ja taipuu mielellään noudattamaan lakeja. Mutta jos hänen nähtensä tehdään sievä kepponen jollekin santarmille, aliprefektille tai vallesmannille, niin hän on ensimmäinen nauramaan. Mutta meidänhän piti puhua Guignolin ja Gringalet'n välisestä riidasta.
Neiti Susanna pitää Gringalet'n puolta, minä Guignolin. Kuulkaa ja päätelkää itse: Guignol ja Gringalet ovat kauan aikaa kulkeneet kohti erästä salaperäistä kylää, jonka he yksin ovat löytäneet ja jonne rohkeat ja ahneet ihmiset rientäisivät joukoittain, jos sen tietäisivät. Mutta kylä on paremmassa piilossa kuin Prinsessa Ruususen linna sadan vuoden aikana. Siinä on jotakin noituutta, sillä seudulla asustaa velho, joka lupaa useiden kokeiden — mieltä pöyristää, kun niitä vain ajatteleekin — voitokkaalle suorittajalle aarteen. Matkamiehemme saapuvat lumottuun tienooseen sangen erilaisessa ruumiin- ja mielentilassa. Guignol on väsynyt; hän paneutuu makuulle. Hänen poikansa moittii moista velttoutta.