Suutelemisesta ei tahtonut tulla loppuakaan.
Istuessaan siinä pitkän penkin reunalla syöden mahtavan suurta lintupaistin kappaletta hän näytti tapparaansa pureksivalta pikku Herkuleelta.
Hän söi huomaamattaan, unohti juoda ja puhua laverteli.
— Äiti, mikä se viheriä kana on?
— Se ei voi olla muu kuin papukaija, vastasi pariisitar liian ajattelemattomasti.
Siten johtui Antero mainitsemaan papukaijan nimellä isoisänsä ankkoja, mikä teki hänen kertomuksensa ihmeen hämäriksi.
Mutta hänpä ei sallinutkaan itselleen uskoteltavan mitä hyvänsä.
— Äiti, tiedätkö, mitä isoisä minulle sanoi? Hän sanoi kanojen tekevän munia. Mutta minä tiedän, ettei niin ole laita. Minä tiedän, että munia tekee Neuillyn kadun vihanneskauppias; sitten ne viedään kanoille lämmitettäviksi. Sillä tiedätkö, äiti, mitenkäs kanat munia tekisivät, eihän niillä ole käsiä?
Antero tutki edelleen luontoa. Käyskellessään metsässä äitinsä seurassa hän tunsi kaikki Robinson Crusoen tunteet. Eräänä päivänä, rouva Trévière'in istuessa tammen siimeksessä tien vieressä, pitsiänsä kutoen, hän löysi myyrän. Myyrä, se on jotakin! Tämä myyrä tosin oli kuollut. Olipa sen kuonossa vertakin. Äiti huusi:
— Antero, heitätkö heti pois sen inhoittavan… Katsohan pian, mikä tuolla on, puussa.