Antero näki oksalta toiselle hypähtelevän oravan. Äiti oli oikeassa: elävä orava on parempi kuin kuollut myyrä.
Mutta orava oli liian pian tiessään. Antero sai juuri kysyneeksi, onko oravilla siivet, kun eräs ohikulkija, jonka miehekkäitä ja avomielisiä kasvoja ympäröi kaunis ruskea parta, kohotti olkihattuaan pysähtyen rouva Trévière'in eteen.
— Hyvää päivää, rouva; miten voitte? Ainapa sitä toisensa tapaa! Tässäkö on pieni poikasenne? Onpa hän kiltti. Minulle kerrottiin, että asutte täällä ukko Trévière'in luona… Anteeksi. Minä olen tuntenut hänet jo pitkät ajat!
— Me tulimme tänne, koska poikani kaipasi raitista ilmaa. Tehän muistaakseni asuitte näillä tienoilla jo siihen aikaan, kun mieheni vielä oli elossa.
Nuoren lesken äänen sammuessa virkkoi vieras vakavasti:
— Minä tiedän, hyvä rouva.
Hän taivutti varsin luontevasti päätään, ikäänkuin kunnioittavasti tervehtiäkseen ohikulkevaa suuren surun muistoa.
Hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi:
— Ne olivat onnellisia aikoja! Miten paljon täällä olikaan hyviä ihmisiä, jotka nyt ovat poissa! Maisemamaalari raukkani! Millet parkani! Yhdentekevää. Minä olen pysynyt maalaajien ystävänä, kuten minua nimitetään tuolla, Barbizonissa. Minä tunnen ne kaikki. Ne ovat hyviä poikia.
— Entä tehtaanne?