Tyttö oli silloin kuusivuotias. Viettäessään ensimmäistä viikkoa viisaan enonsa luona hän itkeskeli eikä puhunut mitään. Seuraavan viikon alussa hän sanoi Bogille:
— Minä olen nähnyt äidin. Hän oli ihan valkoinen, hänellä oli helmassaan kukkia, jotka hän levitti vuoteeseeni, mutta minä en löytänyt niitä aamulla. Anna ne minulle, äidin kukat.
Bog merkitsi muistiin tämän erehdyksen, mutta tunnusti siihen liittyvässä muistutuksessaan, että erehdys oli viaton ja tavallaan somakin.
Muutamia päiviä myöhemmin Jessy taas puhutteli Bogia:
— Eno Bog, kuulehan! Sinä olet vanha ja ruma, mutta minä rakastan sinua ja minua pitää myös rakastaa.
Bog tarttui kynäänsä, mutta vähän ajatustaan ponnistaen hän kohta oivalsi, ettei ollut enää kovin nuorennäköinen ja ettei ollut milloinkaan ollut varsin kaunis. Niinpä hän jätti tyttösen sanat muistiin merkitsemättä. Sanoihan vain:
— Minkä tähden sinua pitää rakastaa, Jessy?
— Siksi, että olen pieni.
"Onko totta", kysyi Bog itseltään, "onko totta, että pieniä pitää rakastaa? Voisihan niin olla, sillä he tosiaankin kovin kaipaavat rakkautta. Siten olisi puolustettavissa se yleinen erehdys, johon äidit tekevät itsensä vikapäiksi uhratessaan lapsilleen maitonsa ja rakkautensa. Se osa tutkimuksestani on otettava vielä tarkistettavaksi."
Astuessaan syntymäpäivänsä aamuna huoneeseen, jossa olivat hänen kirjansa ja paperinsa ja jota hän nimitti kirjastokseen, Bog tunsi ilmassa hyvän tuoksun ja näki neilikkaruukun ikkunalaudalla.