Kukkia oli vain kolme, mutta ne siirottivat hajallaan ja päivänpaiste hyväili niitä hilpeästi. Oppineessa salissa näytti kaikki hymyilevän: vanha nojatuoli, pähkiuäpuinen pöytä ja ruskeankeltaisiin vasikannahkakansiin, pergamenttiin ja siannahkaan sidotut vanhat kirjat. Bogus, joka näytti yhtä kuivalta kuin nekin, alkoi hänkin hymyillä.
— Katsohan, eno Bog, katsohan: tuolla on taivas (lapsi osoitti tinakehäisten ruutujen läpi sinertävää ilmaa), ja tuossa alempana on maa, kukkiva maa (hän osoitti neilikkaruukkua), ja kaikkein alimpana on helvetti, nuo isot, mustat kirjat.
Nuo isot mustat kirjat olivat Inhimillisten erehdysten kymmenen nidosta ikkunakomeroon järjestettyinä. Tämä Jessyn erehdys palautti tutkijan mieleen teoksen, jonka hän oli joksikin aikaa laiminlyönyt voidakseen käyskellä sisarentyttärensä kanssa kaduilla ja puistossa. Tyttönen keksi tuhansia miellyttäviä seikkoja, ja samalla keksi ne myös Bogus, joka ei ollut eläessään pistänyt nokkaansa pihalle. Hän avasi jälleen käsikirjoituksensa, mutta ei enää tuntenut omakseen teosta, jossa ei ollut kukkia eikä Jessyä.
Onneksi tuli hänen avukseen filosofia, joka uskotteli hänelle, ettei Jessystä ollut mihinkään. Hän kiintyi tähän totuuteen sitäkin lujemmin, kun se oli välttämätön hänen työnsä menestymiselle.
Eräänä päivänä tätä asiaa aprikoidessaan hän löysi kirjastostaan Jessyn, joka oli ikkunan ääressä pujottamassa lankaa neulansilmään. Bog kysyi, mitä hän aikoi ommella.
Jessy vastasi:
— Etkö tiedä, eno Bog, että pääskyset ovat lähteneet.
Bogus ei tiennyt asiasta mitään; siitä ei kertonut Plinius enempää kuin
Avicennakaan. Jessy jatkoi:
— Kat sanoi minulle eilen…
— Kat? huudahti Bogus. Lapsi tarkoittaa kunnianarvoisaa Klausentiinaa!