Toivo saada nähdä ihmisjoukkoa kirkkomäellä oli eilispäivänä jouduttanut askeliamme. Näyttelyistä ja kansatieteellisistä museoista oli kaunis Jääsken puku meille kyllin tuttu, nyt olimme sen kotimaassa ja tottahan sitä oli nähtävänä kirkkomäellä jos missään.
Ei meitä kuitenkaan sinne vetänyt mikään kansatieteellinen asian harrastus, vaan tavallinen matkailijan uteliaisuus, tuo halu nähdä jotakin uutta ja maassamme harvinaista: kansallispukuja elävien ihmisten yllä. Ja juuri sen tähden toiveemme perin pohjin pettyivät. Sillä sitä todellisuutta ja elämää, jossa näimme nämä kirjavat puvut, sitä edustamassa oli kymmenkunta ryppyistä mummoa, nekin jo ihan haudan partaalla. Museon vahakuva elottomanakin oli viehättävämpi kuin nämä menneen ajan jäännökset. Nuori polvi oli luopunut es'isäinsä tavoista. Jääsken puku oli joutunut museon omaisuudeksi; sen entisessä kotiseudussa oli uusi kaunoaisti mieltynyt kaupunkilaisiin ostokoruihin.
Mutta ilman sitä erikoista väriäkin, jota olimme toivoneet näkevämme siinä elävässä taulussa, tarjosi se kyllä paljon havaintojen aihetta. Kirkolle kokoutuu kansaa pitäjän joka kulmalta. Kirkko on yhteen kuulumisen ja yhteyden tunnusmerkki. Salon uutisasukas, joka on usein viikkokausia elänyt yksinäistä elämäänsä etäällä muista ihmisistä, pääsee täällä taas yhteyteen muun maailman kanssa. Hänen kysymyksensä »mitä kuuluu?» ei ole tyhjä lausetapa, ja toinen kysymys »onko rauha maassa?» vaatii vastausta. Ja jos menee eri ryhmien luo, saa siellä kuulla kaikenlaisia asioita keskusteltavan. Elämä kirkkomaalla on etäisillä maaseuduilla jokapäiväisten sanomalehtien sijassa. Viisaat, varakkaat tilalliset keskustelevat suuria päivän asioita ja kunnan sisällisiä oloja, emännät tekevät torikertomusta ja merkitsevät hintoja muistiin. Ja nuorten neitosten silmistä, jotka tutkivasti tähystelevät lähimmäisen ulkoasua, voidaan lukea muotilehden uusimmat uutiset.
Vieras saa vapaasti liikkua ihmisjoukossa ja ottaa osaa keskusteluun, johon hänen tietonsa ja uutisensa suuresta maailmasta ovat tervetulleena lisänä. Ja samalla hän itse saa laventaa maan tuntemistansa. Uusilta tuttaviltaan saa hän kaikenlaisia tietoja seudusta ja sen oloista, ja jos matkasuunnitelma ei ole edeltä päin määrättynä, tapahtuu useinkin, että kuuluu hyviä ehdotuksia matkan teosta sen tai tämän ihmisryhmän kanssa paluumatkalla joko maitse tai vesitse jossakin kotiutuvassa kirkkovenheessä.
Tällä kertaa me kuitenkin hylkäsimme kaikki sellaiset tarjoukset, huvittelun myötävirtaan olimme jo kerrassaan jättäneet mielestämme, ja nyt meitä sitä paitsi ystävällisesti kutsuttiin pappilaan. Tätä kutsua teki sitä vähemmin mielemme jättää käyttämättä, kuin pari matkakumppaniamme tarvitsi pitempääkin levähdystä kärsimiensä vammojen parantelemiseksi.
Me olimme astuksineet pitkin Vuoksen rantaa Jääskestä Saimaalle, nähneet joen purkautuvan Salpausseljän läpi, käyneet Vallinkoskella ja Imatralla ja tehneet reikiä itään ja pohjoiseen päin Ruokolahden ja Rautjärven pitäjiin, milloin maanteitä, milloin metsäpolkuja myöten; viettäneet juhannusta Parikkalan pappilassa ja siellä miellyttävimmän vierasvaraisuuden viivyttäminä koko neljä päivää käyneet katselemassa tämän luonnonkauniin pitäjän monia nähtäviä paikkoja, harjuja, metsäjärviä ja koskia; sitte marssineet edelleen Punkaharjulle ja viimein saapuneet Savonlinnaan.
Jalkamiehen elämä oli täll'aikaa vähitellen saanut eräitä säännöllisiä ominaisuuksia. »Aamuhetki kullan kallis» oli ohje, jonka pian otimme noudatettavaksi. Aamuvilposessa sujui astunta kevyesti ja olo ulkoilmassa antoi niin paljon tekemistä mielelle, että matka ei tuntunut pitkältä. Mutta mikäli aurinko nousi ylemmäksi ja lämpö kasvoi rasittavammaksi, sikäli tulivat askeleetkin raskaammiksi, maantie pölyisemmäksi ja jalat vähemmin totteleviksi tekemään palvelusta, »Asianomaisesti todistetusta sairaudesta» annettiin niille siiloin virkavapautta, jos ei ollut sinä päivänä päästävä minkään määränmatkan perille. Levättyä muutamia tunteja ja oikein rehellisesti nukuttua ulkona tai jossakin miellyttävässä talonpoikaistalossa lähdettiin taas liikkeelle korvaamaan iltapäivän ja illan hetkinä helposti, mitä päivällä oli laiminlyöty. Iltasilla kävi astunta kaikkein paraiten; usein oli vaikeampi keskeyttää kävelyä kuin jatkaa sitä yötä myöten. Tavallinen päiväys oli 35 tai 40 virstaa; josta 10 tai 15 virstaa suoritettiin aamulla, muu osa päivällislevon jälkeen. Lyhyitä levähdyksiä soimme itsellemme silloin tällöin jollakin mäen rinteellä vilvastuttavassa varjossa tai missä näköala vaati pysähtymään. Sopivan järvenrannan ohi kulkiessa ei virkistävää uintia lyöty laimin. Tätä järjestystä noudattamalla riittivät voimat hyvästi, varsinkin sitte, kuin jalat, jotka alussa eivät kestäneet juuri mitään, vähitellen vahvistuivat ja me opimme, miten niitä on oikein hoidettava.
Siistissä puvussa me olimme Viipurista lähteissämme, mutta kohtapa maantie-elämä jätti jälkensä ulkoasuumme. Kuin jonkun ajan päästä tuuli toi sadetta, meni viimeinenkin komeuden jäännös menojansa. Vaan kuin hilpeä mieli ei toki samalla huuhtoutunut pois, ei tuo pukuvahinko suurikaan ollut; kävely sujui yhtä kevyesti, ja missä tarvitsi arvokkaasti esiytyä, tuottivat lyyra ja valkoinen lakki tarpeeksi loistoa joukollemme, vaikka puku muuten ei ollutkaan säännön mukainen. Tässä kuten muissakin kohdissa opimme mukautumaan oloihin sellaisinaan, kuin olivat, ja huomaamaan joka kohdasta valoisan puolen. Kaikki hartaat toivotukset sen tai tämän asian muutoksista, jota meidän voimamme eivät riittäneet korjaamaan, olivat kerrassaan karkoitetut joukostamme ja tuomitut »hyödyttömiksi unelmiksi». Varsinkin koski se päätös meille niin tärkeitä ilmoja. Niistä saattoi meidän käsitystapamme sovitella tällaiseksi viisaaksi lauseeksi: kesällä ei sada, ja jos sataa, ei siitä kastu, ja jos kastuukin, ei se mitään tee! Sillä mielellä ottaen vastaan tuulet ja sateet elimme aivan onnellisesti ihan riippumatta ilmapuntarin ennustuksista, ilman sadetakkia, kalosseja ja sateenvarjoa.
Tyytyväisyys oli kumppanina matkallamme ja se juuri on onnellisesti matkustamisen taidon avain, se täytyy matkailijan aina hankkia mukaansa, sitä runsaammin, mitä enemmin hänen täytyy tulla toimeen omin neuvoin, saamatta kulkupaikoilta mukavuuksia, mitä haluttaisi. On tärkeämpi ja hyödyllisempi sekä jokaisen että kaikkein hyvinvoinnille etsiä hyvä puoli joka tilasta ja tapahtumasta kuin käyttää terävyyttänsä sen heikkojen puolien etsimiseen. Ruoka ja yösijat täällä syrjäisissä seuduissa totisesti eivät olleet parasta lajia, mutta tieto, että nautimme parasta, kuin oli saatavissa, oli kuitenkin hyvänä lohdutuksena. Ja sydämmellisin vierasvaraisuus, jota meille osoitettiin köyhimmissäkin majoissa, tukeutti kaikki ankarat arvostelut ja teki kaikki miellyttäväksi.
Jo taloon tulo herätti iloa joukossamme. Suuret kantamuksemme ensinnä vetivät puoleensa huomiota. Että me ainoastaan ulkoasumme koreuden ja siisteyden vuoksi kannoimme koko miehentaakkaa seljässämme, oli tietysti ihan käsittämätöntä salon yksinkertaisille asujamille. Niinpä meiltä aina ensinnä kysyttiinkin, mitä repuissa oli. Jos vain oli, kuten kysyjät arvailivat, niin pian meillä olisi ollut kauppa täydessä vauhdissa. Joskus huviksemme pidimme kyselijöitä vähän aikaa uteliaisuutensa uhreina ja aloimme hitaasti purkaa taakkaa, jolloin talon nuori väki kokoutui katsomaan. Tosin heidän toivonsa pettyi, mutta laukun monet sekä käytännöltä että hyödyltä ihan oudot pikku tavarat tekivät nekin sentään näyttelyn viehättäväksi, ja huudahdukset hupaisesti selittivät teeskelemättömintä ihmettelyä ja kummastelua. Usein eri vaatekappaleet kulkivat kädestä käteen tarkasteltavina ja joku kirjava, silkkinen kaulaliina sai siinä osakseen suurimman mieltymyksen.