Kuin oli asian mukaisesti saatu selville, että me emme ammatiltamme olleet mitään kaupustelijoita, kysyttiin, olimmeko sitte kisällejä, ehkä maaluuammatin harjoittajia, matkalla johonkin läheiseen kirkonrakennus-työhön. Vaikka olisikin ollut houkuttelevaa antaa itseensä sovittaa sitä kiitosta, kuin ammattiritari saa vanhassa laulussa
Kisälli kiertää mailmaa,
On työssään taitomies,
Ken kiertää pitkin mailmaa,
Hän maailman on mies,
niin meidän kuitenkin täytyi totuuden tähden esittää itsemme ainoastaan ylioppilaiksi ja siinä asemassa osoittaa olevamme maailman miehiä. Se tuli vielä vaikeammaksi, kun meidän täytyi kumota sekin tavallinen luulo, että meillä oli ehkä tehtävänä jokin kartoittaminen joko järven laskua, kanavan kaivamista tai rautatien tekoa varten. Että me ilman mitään toimittamista tai korvausta, ainoastaan huviksemme olimme antautuneet kärsimään kaikkia jalkamatkan vastuksia ja vaivoja, se oli vaikea ymmärtää; sillä että oppiminen tuntemaan maata ja kansa olisi mitenkään viehättävää, sitä ei ollut helppo käsittää sellaisen, joka ei ollut koko ikänään liikkunut ulompana oman pitäjän ahdasta alaa tai jonka maantieteellinen kotiseutua etäisemmän maailman käsitys ei ollut enempää laajennut, kuin joku matka lähimpään kaupunkiin voi opettaa. Niinpä meidän selityksemme kävelymme tarkoituksesta aina herättikin kummastelevan, melkein sisällyksettömän huudahduksen: »vai niin, eikö muuta kuin huviksi!» Mutta silloin otettiin kartat esille ja kuin me kaikkein ihastukseksi näytimme paperilta kylän, jossa olimme, ja siitä lähtein teimme kierroksen ympäri pitäjää, heräsi pian halu saada tietää enemmänkin maailmasta, ja kohta olivat kaikki, nuoret ja vanhat, matkalla ympäri maata. Erilaisia oloja kuvaelmin, kysymyksiin vastaeltiin ja ennen jo, kuin kartat jälleen pantiin kiinni, olivat kaikki yksimieliset, että maailma on suuri ja että siinä kyllä on paljo näkemistä ja että se, joka on nähnyt paljon, myöskin tietää paljon ja on maailman mies.
Täten saimme lujaa jalansijaa, ja muutamien meistä ollessa yleisen keskustelun ylläpitämisen puuhassa oli toisilla tärkeänä tehtävänä tiedusteleminen talon ruokavaroja ja huolen pitäminen, että saatiin välttämättömintä pureksittavaa. Kärsivällisyyttä meillä kuitenkin piti siinä olla, sillä eipä oltu totuttu ruuan laitteluun; aina alussa näyttiin olevan epätietoiset, tokko »herrat» voivat tulla toimeen sillä, mitä talossa oli tarjota. Mutta kuin viimein pääsimme käsiksi ruokiin, mitä eteen oli pantu, näytimme kyllä, että kaikki emännän epäilemiset niiden kelvollisuutta olivat turhat, vaikkapa ruokalista ei ollutkaan kovin vaihtelevainen: viilipiimää, nuorta maitoa, voita ja leipää, tavallisesti lisäksi vielä munia, joskus tuoretta kalaa tai joku liharuoka; perunat olivat keskikesällä harvinaisia, kun talvivarasto oli loppunut eikä sen kesän sato vielä ollut kohtakaan käytettävänä.
Vaikka saimmekin kokea suurta vierasvaraisuutta ja muuten hyvästi viihdyimme vapaissa oloissa talonpoikaistaloissa, niin olipa sentään tarve saada yksinkertaiseen ruokajärjestykseen vähän vaihetteluakin. Kiitollisina me sen tähden otimme vastaan vaihtelutilaisuudet, milloin niitä tarjoutui. Ja kyllä niitä olikin. Siihen aikaan ei vielä ollut mitään matkailijayhdistystä eikä sen asiamiehiä kaikissa maan paikoissa, ei matkailijalla myöskään ollut ohjeena mitään matkakäsikirjaa Suomesta. Jos hän silloin tahtoi saada selkoa jonkun seudun merkillisyyksistä, täytyi sen tapahtua suureksi osaksi siten, että itse niitä etsi omin neuvoin, mikäli mahdollista. Meidän tilamme saattoi siis meidät kussakin paikassa hankkimaan sellaisia tuttavia, jotka voivat olla meille tässä kohdin hyödyksi. Tietysti silloin pappilat meitä hyvin vetivät puoleensa. Hyvin onnistuneet käynnit Jääskessä ja Parikkalassa houkutelivat sitä paitsi koettelemaan sitä keinoa muuallakin ja ennen matkamme loppua kuului ohjelmaamme, että ei pitänyt laiminlyödä käyntiä pappiloissa ohi kulkiessa.
Kuin päätös sellaisesta vieraaksi menosta oli tehty ja pukuja vähän tarkasteltu, pantiin arpaa, kenen tuli johtaa joukkoamme, ja sitte astuttiin rohkeasti edelleen. Pääsy ja tutustuminen tapahtui tuota pikaa, ja mitä olematon matkailukirja ei voinut meille antaa, saimme nyt miellyttävimmässä muodossa. Lyhyttä käyntiä pappiloissa ei koskaan hyväksytty, katseluvuoria, historiallisia merkkipaikkoja, ihmeellisiä metsäjärviä ja koskia oli katsella; siten kului pari kolme päivää retkeilyssä, ilossa ja elossa. Ainoana synkkänä kohtana meidän muuten huolettomassa olossamme oli se, että meillä oli huonot lauluvoimat. Jos me olisimme olleet täydellinen kvartetti, olisi ihan varmaan sulavia serenaadeja kuulunut monenakin lauhkeana kesäyönä; nyt saivat kaksi laulajaamme esittää duettejansa, mutta se oli niin ja näin, ainakin neljän ylioppilaan mielestä.
Oli kulunut viikkokausi ja me sill'aikaa olimme kaikessa mukavuudessa tehneet laivamatkan Savonlinnasta Leppävirroille ja edelleen Kuopioon, katselleet tätä kaupunkia, kävelleet sen ihanassa ympäristössä ja viimein jatkaneet matkaa vesitse Maaninkaan ja Tuovilanlahteen.
Me olimme nyt päässeet matkamme käännöskohtaan. Seuraavana päivänä aioimme lähteä länteen päin kohti Viitasaarta ja Saarijärveä. Tosin meitä toden perästä koetettiin taivuttaa muuttamaan sitä suunnitelmaamme. Tällä kuljetulla välillä kilpaili kaksi höyryvenettä, »herrojen» ja maalaisten, joilla tietysti oli samat lähtövuorot ja joiden siis piti kummankin koettaa vetää puoleensa kaikkia matkustajia ja tavaroita. Voidakseen edes ylpeillä matkustajain enemmyydellä, tarjosi sen veneen perämies, jolla olimme tulleet pohjoiseen päin, kyytiä ilmaiseksi takaisin. Tarjous tietysti oli houkutteleva, varsinkin kuin kaunis väylä olisi kyllä ansainnut nähdä uudestaankin aikaisen aamun valossa ja me sitä paitsi olisimme luultavasti saaneet vielä enemmän harjautua höyryveneiden ohjaamistaitoon. Tullessa minä olin tehnyt ensi kokeeni sillä alalla. Seisoin perämiehen vieressä, kuin olimme aukeanlaisella seljällä, jossa oli suora matka edessä. Käyttäen sitä asiata hyväkseen pyysi hän minua hoitelemaan peräsintä sen aikaa, kuin hän pistäytyi ravintohuoneesen ryyppäämään iltapuoli-kahviansa, ja minä tietysti olin halukas koettamaan uutta ammattia. Hyvin meni seljän poikki, mutta se loppuikin ennen, kuin perämies ystäväni ehti huuhtoa alas kahvinsa. Olinpa vähän levoton vastuunalaisuudesta, johon olin joutunut, kestin kuitenkin vielä hetkisen, tähystellen luultavinta väylää — siihen aikaan ei vielä ollut mitään rantamerkkejä eikä viittoja — käänsin suuntaa, laskin salmeen, kiertelin paraan taitoni mukaan niemiä ja pikku saaria, valmiina milloin hyvänsä huutamaan torveen: »top tykkänään!» Viimein sukelsi ystäväni näkyviin, katsahti ympäri nähtävästi tyytyväisenä suuntaan ja tullen paikalleen sanoi vain ihan levollisesti: kyllä te näytte tuntevan nämä vedet! — Onnellisesti tuo kyllä kävi tällä kertaa, mutta tämä tapaus oli kuitenkin hyvä kuvaus sisävesillä purjehduksen yksinkertaisista oloista. Minä olin uskaltanut liian paljon, mutta saatoin vähän myöhemmin toisessa paikassa tunnustaa, että turvallisemmin sentään nyt tässä veneessä peräsintä hoidettiin, mitä matkustajiin tuli, kuin silloin toiste, jolloin peräsinpyorän tueksi pistettiin vain halko ja jätettiin kulku omiin varoihinsa, kuin oli suora matka edessä. — Konehuoneessa olisivat höyrypuntari ja höyrypannun vesilasi ihan varmaan nekin antaneet aihetta pelottaviin arveluihin. Mutta näytti ihan siltä, kuin yksin höyryn ponnistusvoimakin täällä sisämaassa olisi kesyttynyt ympäristönsä hitaan levollisuuden vaikutuksesta.
Noiden houkuttelevain tarjousten ja viehättäväin toiveiden me emme kuitenkaan antaneet vaikuttaa päätökseemme. Saatuamme jo pitkän aikaa levätä laivamatkoilla halusimme taas vapaasen jalkamiehen elämään, joka oli sitäkin houkuttelevampi, kuin nyt olimme meille kaikille tuntemattoman alan, Keski-Suomen aution metsäseudun rajalla. Ainoastaan tämä ilta oli meillä vielä jäljellä tehdäksemme Saimaan vesistöllä pienen venematkan jäähyväsiksi pitkin sen viimeistä, näkyvissämme olevaa suikaletta, kapeata Tuovilanlahtea vähän matkaa takaisin. Vuoren seinässä lahden itärannassa kuului näet olevan merkillinen luola eli rotko — tietysti nimeltä »Pirun pesä» — jossa meidän, oikeain matkailijoiden, piti Kuopiosta saamiemme ohjeiden mukaan välttämättä käydä. Sinne nyt suunnattiin matka. Eipä tuo paikka suinkaan olisi maksanut etsimisen vaivaa. Asunto, jonka pimeyden ruhtinas tässä oli muka itselleen valinnut, oli hyvin mitätön eikä kuulunut merkillistä kaikuakaan, jonka sanottiin maan sisästä vastaavan jokaiseen luolan aukolta lausuttuun sanaan. Lienee ihana ilta houkutellut henget pois pimeistä piiloistaan. Ainakin meitä veti pois luolasta auringon viime säteissä kylpevä maisema. Vuonon kaltaisena tunkeutui lahti leveämmästä Maaningan seljästä pitemmälti kuin puoli peninkulmaa paikoittain äkkijyrkkäin rantojen välitse. Ja kaikkea sitä verhosi sisämaan luontoon välttämättä kuuluva tyyneys iltavalaistuksen lempeässä hohteessa. Yhdessä kuvassa oli siinä edessämme sisäjärvi-maiseman koko kauneus täydessä loistossaan, ja tämä viime tervehdys aloilta, jotka juuri olimme jättämäisillämme, saattoi meidät hetkiseksi tunnustamaan, että Tuovilanlahti on »kauneinta Suomessa». Paikan merkillisyyksiin on silloin luettava myöskin läheinen Korkeakoski, monta kymmentä metriä korkea, pystysuora putous purossa, joka pujottelekse jylhän metsälaakson äkkijyrkkien rinteiden välitse.
Hyvillä toiveilla alkoi uusi jakso kävelymatkallamme. Mieliala oli yhtä hilpeä kuin ensi kerran tällä matkalla pysähtyessämme Rättijärvelle, se vain erotusta, että meillä nyt oli kaikki saavutetut kokemukset matkakumppaneina, että me jo olimme kokeneet kävelijät. Reppu tuntui keveältä seljässä, sitä oli vähitellen paranneltu, kantamusta kevennetty, paljo sellaista, kuin ensin oli arvattu välttämättömäksi, mutta sittemmin huomattu ylellisyystavaroihin luettavaksi, oli jätetty Kuopioon, ja tärkein kaikesta, jalat, olivat hyvässä kävelykunnossa. Ja se olikin kohta hyvin tarpeen, sillä kuin ensi päivän kävelyllä pääsimme Pielavedelle ja, jonkun aikaa vierailtuamme pappilassa, vesitse edelleen Nilakkaveden länsirantaan, niin siinä meillä olikin edessämme raivaamattomat polut ja saloelämä.