Se paikka, johon olimme nousseet maalle, ei tosin saattanut sitä aavistamaan. Siinä oli juuri valmistunut Keiteleen kirkko ja sen viereen, tähän Pielaveden pitäjästä erotun osan tulevaan keskukseen, oli jo ilmestynyt pari taloa ja auennut tuo maakirkon luona välttämätön kauppapuoti. Mutta katsahdus karttaan ja tietä kyselemällä saadut tiedot osoittivat, että tämä sivistys ei ulottunut kovinkaan etäälle rannasta, ja nyt tuli pyrkiä suoraan sen maan poikki, joka erottaa Nilakan ja Keiteleen järvet toisistaan. Me tahdoimme ensinnä päästä Viitasaaren kirkolle, jonne matkaa ei juuri ollut enempää kuin kolme peninkulmaa. Mutta maantietä sillä välillä ei ollut. [Nyt lienee jo suorakin maantie Keiteleen ja Viitasaaren kirkkojen välillä.] Viljelys kokoutui järvien ympärille ja maantiet pujottelihe kylien kautta; jos siis olisi kuljettu valtatietä, olisi se ensin vienyt luodetta kohti pitkin Nilakan rantaa Pihtiputaalle ja sieltä tehnyt jyrkän käännöksen lounatta kohti Viitasaarelle, joten olisi syntynyt vain 7 tai 8 peninkulman pituinen kierros. Me olimme heti selvillä, että emme lähteneet kiertelemään, vaan suoraa tietä läpi metsäin. Onneksi tapasimme erään tukkimiehen, joka aikoi jo samana iltana lähteä Viitasaarelle. Niinpä läksimme, tämä mies oppaana.
Alkumatkan kuljimme lähinnä rantaa olevien, hakattujen metsäpalstojen poikki »tavallista ratastietä», jossa ainakin kärrinpyöräin raiteet olivat edes vähäisen liikkeen todistuksina; mutta kohta me poikkesimme pois siltäkin ja läksimme kohti saloa. Vanhemmilla hakkuupaikoilla ja ahoilla kasvavan vesakon ja nuoren koivikon sijaan tuli jo vahvempaa metsää, kunnes sekin vähitellen vaihtui koskemattomaan, vanhaan hirsimetsään. Pilviä tavottelevina seisoivat mahtavat hongat ympärillämme, niiden suorat, oksattomat rungot olivat äärettömänä pylvässokkelona ja ilta-auringon viistosäteet levittivät niiden välitse vähän himmennyttä valoa. Puhdas, illakon ja vanamon tuoksun sekainen metsäilma huumasi aistimia, koko seutu oli kuin täydessä levossa; ympärillämme avara salo. Kaukana, kaukana poissa oli maailma; täällä ei ollut taistelua, ei kilvoittelua, metsänhenki syleili kaikkea, vuodatti vakavaa, levollista rauhaansa saliensa vieraille. Ääneti ihastellen astuimme yhä edelleen, pehmoinen, kostea sammal hukutti askelten äänet; ainoastaan silloin tällöin jonkun peljästyneen metsälinnun raskas lento keskeytti syvää hiljaisuutta; mutta pakolaisen päästyä varmaan turvaan vaipui taas kaikki entiselleen.
Yht'äkkiä kajahti koiran haukunta alas metsään; tie kävi loivaa mäkeä ylös. Metsä oli jättänyt tilaa kaskimaalle ja sen takaa mäeltä välkkyi talo. Kauan emme siellä levähtäneet, meillä oli vielä melkoinen kappale matkaa ehdittävä sinä iltana, mutta juodessamme meille ystävällisesti virkistykseksi tarjottua maitoa saimme korkeasta paikastamme vähän katsella seutua. Lähinnä taloa vähä aukeata, jonka kaskiviljelys oli tehnyt saloon, takanamme metsä, edessä allamme tyyni metsäjärvi ja sen toisella puolen taas metsää, joka rajoitti näköalaa joka taholla. Me olimme halunneet päästä ulos salolle. Nyt se oli ympärillämme kahta autiommalta näyttävänä tämän yksinäisen uudispaikan tähden, jonka asujamet olivat kahlehditut ainiaan elämään tässä yksinäisyydessä. Mutta siinä eli onnellinen pari; varat tosin olivat vähäiset, mutta ei paljoa haluttukaan, kun tarpeet olivat vielä pienemmät. Työtä tehtiin oman kodin hyväksi eikä se siis ollut raskasta. Välistä kyllä saattoi puute olla oven edessä, mutta sitte taas tuli parempia aikoja. Tähän asti oli käynyt hyvin »ja kyllä Jumala auttaa», lopetti isäntä yksinkertaisen kertomuksensa soutaessaan meitä järven poikki. Hän oli talonpoika Paavon jälkeläisiä, ei mikään voinut häiritä hänen levollista luottamustaan, sillä »tuloa hän toivoi taivahasta». — Vene jysähti rantaan, me erosimme ja etäännyimme yhä syvemmälle metsään ja mietiskelyihimme, jotka hyvin soveltuivat siihen ympäristöömme.
Maa muuttui alavammaksi, me olimme joutuneet laajoille suomaille ja saimme nyt koetella mudassa ja vedessä kaalamistaitoa. Pahimpiin paikkoihin oli puita heitelty pitkittäin taikkapa toisin paikoin poikittainkin kapulasillaksi. Mutta ne eivät aina kannattaneet meidän painavia ruumiitamme, vaan upposivat mustaan veteen, ja silloin piti hyppäämällä lähimmälle kiintonaiselle jalansijalle koettaa päästä jälleen kuivalle. Astunta ei tässä totisesti käynyt säännöllisessä tahdissa. Milloin juostiin aika vauhtia, milloin koko karavaanin täytyi äkisti pysähtyä, kuin jokin harha-askel saattoi jonkun esimmäisen käsin jaloin tunnustelemaan, missä päin olisi kovaa pohjaa. Kuin viimein pääsimme kovalle maalle ja levähtäen puron varrella, joka oli läänin rajana, joimme sen raikkaasta vedestä Vaasan läänin maljan, jonne nyt astuimme, sai sen hetken merkitys enemmin kuin meidän ulkoasumme antaa arvoa sille teolle.
Astuskeltuamme vielä jonkun tunnin saavuimme ensimmäiseen Viitasaaren pitäjän taloon, ja siihen me pysähdyimme. Oli lauantai-ilta ja sen tähden heti tarjona lämmitetty sauna. Metsässä saatujen mutakylpyjen jäljestä olikin perinpohjainen peseytyminen yhtä tarpeellinen kuin suloinenkin. Sen jäljisteeksi kuului vielä vahva illallinen sekä viehättävä levähdys porstuan rappusilla, jossa duettilaulajamme, siinä tiedossa, että olimme päässeet hyvän sataman turviin, kaiuttelivat tunteensa ilmi sulavissa sävelissä, Hartaasti kuunteleva ja ihmettelevä kuulijajoukko kokoutui ympärillemme eikä koko yö varmaan olisi riittänyt tyydyttämään heidän konserttihaluansa, jos ei
»Armas hämy, mielellemme
Väsyneesen vaikuta,
Tule, salli jäsenemme
Lepoon päästä»
olisi yhä tuntuvammin kehoittanut meitä lopettamaan laulua ja etsimään, mitä enimmin tarvitsimme — juuri lepoa.
Oppaamme jatkoi matkaansa vielä sinä iltana, huoletta jättäen meidät siihen, koskapa nyt jo olimme kirkonkylässä, kuten hänen sanansa kuuluivat. Kirkolle kyllä vielä oli matkaa lähes peninkulma, mutta sinne oli tästä jo hyvä tie. Me ihmettelimme sitä matkan pituutta ja kylän laajuutta, mutta saimme puheliaalta loiselta sen selityksen, että näillä seuduin mieluisimmin rakennetaan talot niin etäälle toisistaan, että emäntä ei voi kinata naapurin väen kanssa. Tuon tavan me kyllä tunnustimme käytölliseksi sekä kotirauhaa ja viihtymistä edistäväksi, mutta se ystävällinen emäntä vanhus, joka meitä tässä hoiteli, olisi ihan varmaan menestynyt ja tullut toimeen vaikka kaikkein ahtaimmissa Hämeen kylissäkin. Se tunne mielessä käänsimme katseemme unen puoleen eikä meidän kauan tarvinnutkaan sitä odotella.
Jospa matka Viitasaarelle olikin märkä, niin se tie, jota sieltä astuskelimme Saarijärvelle, oli sitä kuivempi. Lähellä Viitasaarta olivat näköalat järville vielä hyvin viehättävät; mutta siitä lähtein, kuin maantie nousi pois laajan Vuosijärven rannasta ja me mäen harjalta saimme katselleeksi erittäin ihanaa järvitaulua, oli meillä käveltävänä mitä yksitoikkoisin kuiva hiekkakangas. Maantie oli peninkulmittain suoraa kuin viivottimella tehty; viljelykset ovat yhtä vähän kuin muutkaan maanpinnan vastukset pakottaneet poikkeamaan suorasta suunnasta. Mutta vaikka tämä tieteellisesti on lyhin matka kahden pisteen välillä, niin se käytännössä tuntui meistä pisimmältä. Aurinko paahtoi kuumasti, hieno hieta teki astumisen raskaaksi; ei edes mitään metsälampiakaan ollut missä uida. Se oli raskas taival, me läähätimme ja turhaan tähystelimme lähdettä; olisipa seisova ojavesikin nyt tuntunut virkistävältä. Eivät edes huvittaneet virstapatsaatkaan, joita näkyi monta peräkkäin, sitä enemmin ikävystyttäen. Ketä varten tämä tie oli tehty, se kysymys pysyi tunnin toisensa jälkeen arvoituksena. Sillä aina siitä, kuin aamulla poistuimme Vuosijärven rannasta, emme keskipäivälle asti olleet tavanneet ainoatakaan matkustavaista. Että posti kerran viikossa kulki tätä tietä edes takaisin, me kyllä tiesimme, mutta kun tänään ei ollut postipäivä, emme me saattaneet toivoa edes sen virallisen liikkeenkään nyt elvyttävän tätä seutua. Kuin sitte etujoukkomme viimein ilmoitti näkevänsä jonkun liikkuvan pisteen kaukana virstapatsasten jonon päässä, ruvettiin sitä tähystelemään, ja huomio kiihtyi yhä enemmän, kuin vähitellen voitiin erottaa sen pikku pisteen kasvavankin suuremmaksi aavistustamme: kahdeksi ratsumieheksi, hevoskuormaksi ja koko joukoksi jalkaväkeä; virsta vielä, niin olimme keskellä karavaania, muuttavaa mustalaisjoukkoa. Se pysähtyi ja meidän täytyi tehdä samoin, joukko kerjääviä lapsia kun piiritti meidät kokonaan. Alussa me pysyimme yhtä ylhäisesti torjuvina kuin ne kaksi upeilevaa ruhtinastakin hevosten seljässä. Mutta mustalaiset näyttivät päättäneen ansaita meiltä jotakin ja, kun emme hyvällä antaneet ropoamme, tarjottiin meille korvaukseksi povausta. Kevytaseinen väki, nuo kerjäävät lapset, työnnettiin syrjään, ja kärristä ryömi esiin pari rumaa akkaa tutkimaan meidän käsistämme salaperäistä tulevaisuutta. Kun enempi vastustus olisi ehkä saattanut vielä tuon ratsuväenkin rynnäkköön ja me mieluisimmin sitä vältimme, niin antauduimme, ja nuo likaiset sibyllat ryhtyivät harjoittamaan salaperäistä taitoansa. Ennustukset tiesimme vanhastaan, ne oli meille jo koulupoikina ollessamme markkinaluvalla ilmoittanut onnetar; yksi erotus nyt kuitenkin oli, se, että meidän nykyinen tukevampi varallisuutemme teki tuon kokeen kalliimmaksi. Sillä tuskin mustalaisjoukko näki vilauksen meidän rahoistamme, kuin lapsirynnäkkö alkoi uudestaan, ja vasta sitte, kuin kaikki meidän vaskirahamme oli taiten laskettu noiden mustien penikkain kynsiin, aukesi noitapiiri ympäriltämme, ratsastajat ja akkakuorma rintalapsineen läksivät taas liikkeelle, jalkaväki vähitellen jäljestä, ja viimeimmäksi nelisti mustalaisten uskollinen kumppani, tuo heidän seurassaan aina välttämätön sika, joka yksin kaikista oli käyttänyt pysähdystä paraiten, maannut auringon paahteessa. — Jospa ennustuksista tulikin maksetuksi liian paljo, niin tämä hupainen yksitoikkoisuuden keskeytys riitti kyllin »kaupantekiäisiksi»; ikävä seutu ei meitä enää saanutkaan haltuunsa. Hietakangas oli jäänyt jäljelle, me jo marssimme alas Saarijärven kirkon ympärillä olevia järviä kohti. Tyhjä aukko, joka jäi Vuosijärven rannan iltakuvan ja sen henkäyksen välille, kuin täällä tuli vastaamme samasta metsäjärviluonnosta, tuli tässä täyteen uusia havaintoja.
Me olimme kierrelleet Saarijärven seutuja, astuneet 1808 vuoden sodan aikaista Fieandtin paluutietä kappaleen matkaa Perhoon päin, todella itse kokeneet sitä Saarijärven luontoa, kuin jo lapsina olimme aavistaneet oppiessamme sanelemaan »tuolla Saarijärven salomailla…» ja olimme nyt matkalla alas Jyväskylää kohti. Me jätimme jälkeemme sisämaan autiot, jylhän kauniit metsaseudut. Niiden vaikutukset ja -muistot täyttivät mieltä, astunta kävi koneen tapaisesti, ja kun havaintomme ei kyennyt ottamaan vastaan mitään uutta, kulutimme päivän keskeytymättömällä marssinnalla ja saavuimme puolen yön ajoissa Jyväskylään. Tämä päiväys — kuudetta peninkulmaa — oli pisin koko matkallamme ja väsymys, sekin oli suurin. Hyvää yösijaa me tarvitsimme, mutta kaikki sen toiveet raukesivat. Äreästi vastaten »ylioppilaita ei päästetä sisään yöllä» paiskattiin seurahuoneen ovi kiinni ihan nenämme edessä ja meidän täytyi kestkievarin päiväkirjahuoneen lattialle laittaa tilamme niin hyvin, kuin siinä kävi päinsä. Saali on kuitenkin liian vähä yksinään makuuvaatteeksi tilaa tehdessä lakaisemattomalle lattialle, jonka tähden lepo täällä »Keski-Suomen pääkaupungissa» oli huonompi kuin köyhimmässä torpassa matkamme varrella. Mainittakoon kuitenkin asianomaisten kunniaksi, että he aamun tultua huomasivat erehdyksensä, ja toisena yönä me kokonaan kuittasimme vajauksen, maaten mukavissa pehmoisissa vuoteissa.