Pari päiväystä vielä Petäjäveden kautta Keuruulle, niin varsinainen jalkamatkamme oli lopussa. Sieltä alkoivat taas vesimatkat. Tämän ohjelman alussa oli loistokohta, meille ihan uutta: matka kirkkoveneessä ja kilpasoutu pitkin Keuruunselkää.
Jumalanpalveluksen päätyttyä venekunnat kokoutuivat ja yht'aikaa läksi rannasta kymmenkunta näitä pitkiä, kapeita kirkkoveneitä, 7 tai 12:kin paria airoja kussakin. Nuoret miehet, jotka istuivat airoilla, paloivat halusta saada koetella voimiansa toisten venekuntain kanssa, ja tuota pikaa oli oikea kilpailu täydessä toimessa. Sähisevällä vauhdilla lipuivat venesuikulat rinnakkain ulos seljalle, me onneksemme olimme vahvavoimaisessa veneessä ja ponnistimme mekin koko voimamme voiton saamiseen. Kohta olikin enää ainoastaan yksi kilpailija meidän tasallamme, täytyi päästä edelle kuinka vähän hyvänsä. Vähän kääntäen ohjasi vakava, levollinen »perämies» kilpakumppanin viereen niin, että airot katkeilivat. Siitä kiihtyi kilpailu hengen edestä, viimesunnuntainen tappio oli kostettava. Hetkisen häilyi voitto, voimia ponnistettiin viimeiseen asti, veneet rutisivat joka saumastaan, airoja katkeili; viimein meidän venekuntamme pääsi etupäähän, kunnia oli saatu, tappio kostettu.
Olimme nyt päässeet Hämeen vesistön höyrylaivaväylille. Käyttäen hyväksemme niiden mukavuuksia matkustimme Ruoveden kautta Tampereelle, josta taas jalkaisin astuskelimme etelää kohti Kangasalan, Pälkäneen ja Sääksmäen kautta Hämeenlinnaan. Eräänä iltana viimein saavuimme sinne. Kävelymme oli onnellisesti päättynyt.
Metsäseudussa.
Kevätilma jouduttaa pääkaupunkilaisen matkahaluja. Auringonpaisteinen ja kuiva toukokuu saattaa kansaa tuntemaan kesäistä katupölyä ja helteessä toivotaan vapaan ajan lähestymistä ja sen tultua alkaa pois muuttaminen joukottain; höyrylaivat ja rautatievaunut täyttyvät matkustajista, jotka ilomielin rientävät pois maaelämän rauhaan. Koulunuoriso se panee alkuun tuon muuttamisen ja vähitellen jää kaupungille kuollut kesämuotonsa. Kevätlukukauden loppuun päättyi meidänkin työmme joksikin ajaksi ja eräällä koulujunalla läksimme Helsingistä. Reput oli otettu käsille talvisäilystään, pakattu ja nuoritettu kiinni, ja täydellisessä matkailupuvussa kävimme viimein istumaan rautatievaunuun. Ahdasta oli junalla; arvokkaat valtiopäivä-ukot, juuri päässeinä vapaiksi lainsäätämis-toimestaan, olivat levollisuuden edustajina matkustavaisten joukossa, heidän välillään kihisi ainaisessa liikkeessä nuorempi ihmispolvi, ilosta loistavia lapsia, pääkaupungin koulujen oppilaita menossa koteihinsa. Suuri välihetki, kesä, oli tullut. Kaikki kahleet olivat auenneet, oltiin ihan vapaat, se oli mielialan pääsävel. Ja joka kerran, kuin kumppani kotiasemallaan erosi joukosta, sai hän eväiksi junaan vielä jäävien meluiset onnentoivotukset, ero ei ollut raskas, kaikillahan oli sama matka: matka kotiin.
Turengin asemalla Helsingin—-Hämeenlinnan radalla oli meidän vuoromme erota tästä seurasta. Meillä tosin ei ollut sama matka, me emme olleet menossa kotiin, mutta vapauden tunne oli kuitenkin kaikilla yhteinen, me olimme tajunneet vaunuissa vallitsevan mielialan ja sillä mielellä me aloimme nyt kävelymme.
Meidän tiemme kävi Janakkalan, Rengon ja Lopen kautta etelään päin Hämeen ja Uudenmaan läänien syrjäistä rajaseutua kohti. Matkan suunnitelmaa määräämässä oli ollut kaksi asianhaaraa: kaikki me tahdoimme viettää lupa-ajan ensimmäiset päivät, niin perin keskeyttämällä jokapäiväiset toimet kuin mahdollista, me tahdoimme päästä kokonaan pois nykypäivän asioista, politiikista ja levottomista puuhista, siispä syrjäisen maaseudun yksinkertaisiin oloihin. Mutta kun muutamilla joukossamme — meitä oli neljä hyvin tottunutta matkailijaa — oli aikaa ainoastaan määrän mukaan, täytyi meidän etsiä niin läheltä kuin mahdollista sitä saloseutua, jonka rauhaan halusimme päästä. Tällaista seutua toivoimme löytävämme vesiä jakavilta selänteiltä, jotka ovat Hämeen vesistön eteläisimpien ja Lohjan vesistön pohjoisimpien lähdeojien välillä.
Ensimmäinen päiväys ei meitä kuitenkaan vielä vienyt ikävöidyille saloille. Olimme keskellä Janakkalan paraita viljelysseutuja, tie veti viljavien vainioiden keskitse. Ympäristöään vallitsevan Hakoistenlinnan harjalta, joka on äkkijyrkkä kalliokukkula muinaislinnan jäännöksineen, katselimme kaikkea tämän maailman ihanuutta, ja ystävällinen kutsu päivälliselle vuoren juurella olevaan Hagan herrastaloon saattoi meidät hetkiseksi unhottamaan mietelmämme tuolla yksinäisessä metsäseudussa tavattavastamme levosta. Mutta jo seuraavana päivänä jäi se viljelysalue jäljellemme; me saavuimme vedenjakajalle, jonne tasankojen ja laaksojen viljelys ei ulottunut, jossa metsä pääsi voitolle.
Salon talo Lopella oli kävelymatkaksemme valitun alueen kynnys. Kapea kannas kahden järven välillä, jossa talo oli, oli rajana. Siinä oli pohjoispuolella Karijärvi, joka lukemattomia jokia ja järviä myöten kiertelee ulos Kokemäen jokeen, ja etelän puolella Punelianjärvi, jonka vedet juoksevat alas Suomenlahteen. Me läksimme etelää kohti, ensin vähän matkaa veneellä pitkin metsäjärvien helmeä, Puneliata. Korkeiden rantajyrkkäyksien väliin sullottuna, joita verhosi vanha honkametsä, oli se kapea vesi edessämme; luonto täällä oli koskematon, nyt olimme sellaisessa seudussa, kuin olimme toivoneet. Rauhallinen autius veti meitä puoleensa, soutu sai pysähtyä, tuuli kuljetella venettä.
Puolen peninkulman matka tai pitemmältäkin oli meillä samaa kapeata väylää äkkijyrkkäin niemien välitse kierrätellen. Sitte se laajeni seljaksi, jonka takaa pohjana paistoi Salmen talo — viljelysseutua taas. Vastenmielisesti me ohjasimme veneen sinne, mutta sieltä saamiemme tietojen johdolla syvennyimme taas kohta uudestaan saloille.