Lähellä salmea on syvällä jylhässä laaksossa Rautakosken kankirauta-paja. Kankiraudan taonta kuuluu juuri metsäseutuun. Sieltä se on alkanut ja siellä sillä on välttämättömät toimeentulonsa ehdot: metsistä helposti saatavat hiilet ja metsäjärvien välisistä koskista lähtevä vesivoima. Tämä yksinkertainen teollisuus soveltuu hyvästi ympäristöön. Se on levollisen ja vakavan luontoinen kuten metsäkin ympärillä. Tiemme vei tästä vieritse, me poikkesimme pajaan. Siellä oli puoli hämärä. Ahjon edessä liikkui pajan jäntevä haltia, tehden, apunansa hiilimies, sulatustyötä. Ääneti ja levollisena hoitelivat he tehtäviään, he olivat esimerkkejä ihmisestä, joka tajuisella voimallaan voittaa luonnon. Kumean napinan tavalla kuului tänne sisään kosken kohina ja siihen seoittui palkeiden huokaileva ääni. Se oli vapaan metsänhengen valitusta, kun hänet kahlehdittiin ihmisen ja voiton palvelukseen. Sulatus valmistui, ahjon tulikidasta vedettiin esiin hehkuva rautaharkko, vähäksi ajaksi vaikeni sysimusta pajansisus, kunnes aine vesivasaran voimakkaista iskuista sai muotoa ja mustenevana vietiin muiden päivätaoksien joukkoon.
Rautakoskelle loppui viimeinenkin pohjoisesta päin tuleva ajotie, niin että me saimme etelää kohti matkatessamme pyrkiä edelleen läpi metsän niin hyvin kuin voimme, valikoiden lukemattomista karjanpoluista mukavinta. Kartta ja kompassi olivat oppainamme metsätorpasta toiseen; me astuimme kuin sopulit suoraan aina samaa suuntaa: jos sattui vesi eteen, etsimme rannalta veneen, soudatimme itsemme ylitse ja läksimme taas samaan suuntaan edelleen.
Vasaran paukahdusten ääni oli jo ammoin jäänyt kuulumattomiin jäljelle metsään, joka yhä tiheämpänä piiritti meitä, kuin viimein auringon lasketessa pysähdyimme Paaston torppaan, joka on Lopen, Tammelan ja Pyhäjärven pitäjäin äärimmäisten nurkkain kulmauksessa. Tulomme oli nähtävästi odottamaton ja jotain ihan uutta, sillä nyt olimme seudussa, jonne vieras harvoin osuu, ja ulkoasu, matkailijan kävelypuku polvihousuineen ja reppu seljässä, teki ilmestymisemme sinne vielä oudommaksi. Mutta Suomi on vierasvaraisuuden maa, täällä ei kysytä passia eikä matkan tarkoitusta, taloon tulija on aina vieraan arvossa, ja se kyllin riittää hänen viihtymisekseen. Tupa ei ollut suuri, yksi huone vain, ehkä 6 kyynärää kullekin kantille, ja siinä asui kaikki talon väki, isäntä ja emäntä, renki ja piika ja vielä kaksi lasta. Mutta ettäkö meille, neljälle miehelle, ei siinä siltä vielä olisi tilaa, ei niille yksinkertaisille ihmisille johtunut kellekään mieleen. Yö oli kylmä — oli näet juuri kylmäin hallojen aika kesäkuun alulla 1891 — ja me sen tähden emme tahtoneet vaihtaa tuvan lämpöä, jossa tuli paloi avonaisessa takassa, eri huoneen etuihin, joita lato tai aitta mäellä olisi voinut tarjota. Olkia tuotiin ja lattialle sille pienelle alalle, joka oli tyhjänä ja paraiksi niin suuri, että riitti, laitettiin meille tilat. Syötyämme illallista kävimme päivän ponnistuksista väsyneinä mielellämme levolle, ja tuota pikaa oli koko maailma vaipunut suloisimpaan uneen.
Mitä täällä oli tarjona ruokaa ja yösijaa, oli kaikkein yksinkertaisinta, mutta eipä ollut sitte maksukaan suuri. Kuin yritimme tilintekoon, sanoi emäntä jyrkästi, että maksusta ei mitenkään voinut tulla puhettakaan, »olihan saatu nähdä niin paljo uutta ja siinä oli kylliksi korvausta kaikesta vaivasta». Tosin me sekä illalla asettuessamme yöksi että aamulla pukeutuessamme olimme olleet uteliaimman huomion esineinä. Naiset ihmettelivät meidän varustuksemme ja repussa säilytettyjä pikku tavaroita, ja miesten huomio kiintyi karttoihin ja kompassiin. Ne olivat hyviä kapineita. Niiden johdolla me olimme osanneet tulla tänne läpi metsän ja voimme osata edelleenkin, sillä »se, joka oli osannut tänne ilman opasta, löytää kyllä itse tien täältä poiskin», selitti isäntä aivan suoraan. Ja hän oli oikeassa. Metsäin samoamisen aistimme oli herännyt ja tullut tarkemmaksi, ja oppaasta riippumattomuuden sulous korvasi täydelleen pikku mutkien vastukset, joita meillä oli kiertäessämme jotakuta kartasta näkymätöntä suota tai lampia.
Me olimme nyt ihan keskellä metsäseutua, mutta emme kuitenkaan jylhän, koskemattoman salon sydämmessä. Metsä oli asuttua. Teollisuuslaitosten, Pyhäjärven pitäjän pohjoispäässä Rautakosken ja etelässä Högforsin, läheisyys oli myöskin täällä metsässä saanut aikaan erästä teollisuutta: hiilen polttoa. Jo lähellä Paastoa tapasimme keskellä suurta metsää ensimmäisen hiilimiilun. Se oli meille ihan uutta, ja yhtä outo ilmestys olimme mekin hiilenpolttajalle, joka meidän tulostamme heräsi havumajassaan ettone-unestansa. Me teimme tuttavuutta, kävimme istumaan hänen majansa eteen ja aloimme keskustelun. Kun tavalliset kysymykset »mistä ja mihin» oli suoritettu, voimme kääntää puheen metsäelämään, hiilenpolttoon. Tarjottu sikari — rauhan piippu tämän asunnon ruhtinaalle — irroitti kielen ja ukko alkoi kuvailunsa. Tietysti metsässä muka kummitteli, haltiat ja noidat mellastelivat hirmuisesti; mutta yhtä varmaa oli myöskin, että miilun tuli pelotti kaikkia pahoja henkiä ja että hän, hiilenpolttaja, ei peljännyt mitään, asui vaan täällä kesät päästänsä, kävi silloin tällöin hankkimassa jostakin torpasta ruokatarpeita, mutta muuten oli kokonaan vapaan metsän vapaa poika. Jos olisimme tulleet hänen luoksensa illalla, niin olisimme saaneet käyttää hyväksemme hänen havumajaansa ja miilun lämpöä ja viihtyneet siinä kyllin hyvästi, koska emme olleet tavallisia »herroja», vaan osasimme kulkea läpi metsäin ilman opasta. Ukon vierasvaraisuus oli liikuttava ja me olimme pahoillamme, että emme edellisenä iltana osuneet hänen luoksensa. Miilu olisi antanut meille lämpöä kylliksi ja hiilenpolttajan mielikuvitus olisi ihan varmaan illan valossa muuttunut selvemmäksi ja tehnyt metsän eläväksi. Nyt me vähän levättyämme läksimme edelleen ja saimme hetken kuluttua kokea taas samaa lähimmällä miilulla tai tervahaudalla.
Tämä ympäristö ja sen alkuperäiset olot johtivat mieleen jossakin lausutun ajatuksen, että olisi lunastettava jokin kruununmetsä ja säilytettävä ainiaan koskematta alkuperäisessä muodossaan, niin että vast'edes, jolloin kehittyneempi viljelys oli valloittava metsät, siinä edes pysyisi kuva maan alkuasutuksen ajoista. Tässä oli sellaiselle maantieteelliselle rauhoitukselle sopiva alue. Metsä ei ollut haaskattua, salotorpissa hoidettiin maanviljelystä esi-isäin tavalla. — Me olimme tulleet tänne hyvästi viljellyistä seuduista ja sellaisia oli myöskin lähellä edessämme; niiden väliin sullottuna oli tämä salo, ja nähtävästi sai se väistyä yhä lähestyvän viljelyksen tieltä; alkuperäisyys oli kohta häviävä. — Mutta tämä ajatus ei ollut pitkä-ikäinen. Muutamia viikkoja myöhemmin samana kesänä oli pari meitä matkalla kaukana Itä-Karjalassa. Siellä johtuivat mieleemme nämä rauhoitetun alueen ajatukset ja me huomasimme ne tarpeettomiksi: Suomen saloille ei vielä moneen vuosisataan tarvita mitään rauhoitusasetusta.
Aamupäivällä saavuimme ensimmäiseen taloon Paastosta etelään päin, jouduimme salolta viljeltyihin seutuihin; astuttuamme vielä muutamia peninkulmia pääsimme Högforsin suurenmoiselle rautatehtaalle ja teollisuuslaitoksille.
Läntisen Uudenmaan ihanat järviseudut houkuttelivat meitä pariksi päiväksi vielä etelämmäksi Vihtiin ylistellylle Hiidenvedelle, joka kuitenkin, meidän soutaessamme sen pintaa, kätki sulouttansa sakeaan lumipyryyn (7 p:nä kesäkuuta 1891), ja Lohjalle, josta kuitenkin palasimme pohjoista kohti samoihin rajaseutuihin, joista äsken olimme tulleet. Tie kävi Nummen ja Pusulan kautta Ariman lasitehtaalle ja edelleen jylhän autioita seutuja Tammelaan, jossa yht'äkkiä kuin tenhovoimasta salo vaihtui viljellyksi alueeksi: tiemme kävi Mustialan, Forssan ja Jokioisten kautta.
Alue, jota olimme kävelleet oli antanut runsaasti vaihtelevaa näkemistä. Sille, joka tahtoo ilman varsin suuria ponnistuksia ja lyhyessä ajassa oppia tuntemaan maamme luonnon eri vivahduksia, ei ole toista sopivampaa matkaa; kaikki, kuin houkuttelee matkailijaa, on täällä nähtävänä pienellä alalla: metsäseudun autius, järvimaiseman koko ihanuus, suurteollisuuden kaikki haarat ja maanviljelys kehittyneimmässä muodossaan. Se oli meidän arvostelumme kuin viimein Koiviston asemalla Turun radalla erosimme. Kumppanit läksivät rautateitse Turkuun, minä nostin repun selkääni ja läksin Koivistolta Humppilan ja Punkalaitumen kautta Tyrväälle Kokemäen joen varrelle. Tämä marssi tuli paraaksi päiväyksekseni, 63 kilometriä 13 tunnissa. Mutta seuraava päivä kuluikin lepäellessä.
Uudessa seurassa.