Helposti käsitettävä vastenmielisyys pitkiä rautatiematkoja kohtaan kesäkuumalla oli minussa herättänyt ajatuksen valita tehtävääni matkaa varten Helsingistä Viipuriin tie Loviisan, Pyhtään ja Kotkan kautta, jota ei muuten juuri käytetä. Se tie oli kyllä vievä paljon enemmän aikaa, mutta kun minun ei sillä kertaa tarvinnut pitää päiviä luvussa ja kun sitä paitsi olin tavannut kävelylle halukkaan kumppanin, näytti varsin houkuttelevalta ahtaassa rautatievaunussa matkustamisen sijasta lähteä höyrylaivalla Loviisaan ja sieltä jalkaisin Kymijoen suuseudun poikki, joka kartasta päättäen oli matkailijalle hyvin viehättävä. Niinpä päätettiin panna tämä aie toimeen. Mutta ennen kuin pääsimme lähtemään, oli matkueemme kasvanut suuremmaksi, kun näet kolme nuorta naista tahtoi yhtyä seuraamme. Ei kukaan heistä ollut ennen kokenut pitkän jalkamatkan vaivoja, mutta kun vastukset meidän kokemuksemme mukaan eivät ole peljättäviä, jos matkailijan päiväjärjestystä ei muuteta urheiluksi, niin emme epäilleet hyväksyä heidän ehdotustansa, varsinkin kuin nämä naiset jyrkkään selittivät tulevansa tavarain kantamiseen nähden kyllä toimeen ilman valppaan kohteliaisuuden ainaista huomiota.
Tämän selityksen nojallakaan emme sentään katsoneet voivamme jättää naiskumppaniemme varustuksia ihan tarkastamatta. Ei ollut vaikea käsittää, että repun piti olla keveä, sillä meillähän lähtiessämme oli rasittavan kesäkuuman aika. Mutta kaikki se, jota katsottiin välttämättömäksi, kertyi kokoon pantuna melkoisen painavaksi kantamukseksi. Itsepäistä vastustusta kesti yhä siihen suuntaan, että sillä vähällä, jonka me sallimme jättää tuohon yhä vähennettyyn kantamukseen, ei olisi mahdollinen soveliaasti ilmestyä ihmisten ilmoille; kuitenkin onnistui meidän viimein saada repun paino supistumaan 6 tai 7 naulaksi. Saatua tämä asia selville oli vielä jäljellä päällysvaate-kysymys. Ponteva selitys, että lämpöinen, pehmeä saali on ainoa järjellinen ja käytöllinen, ratkaisi senkin; sade- ja kesätakit y.m.s. jätettiin kotiin.
Kaikkein näiden varustuksien jälkeen kokouduimme viimein kauniina kesäkuun iltana itään päin lähtevään höyryveneesen. Saavuimme Loviisaan, kävelymatkan alkuun, josta läksimme astumaan, osoitettuamme kaupungille kaikkea tarpeellista huomiota.
Kesäkausi oli juuri alkanut, kun näet oli avattu kuuluisa kylpylaitos, josta Loviisa kerskailee. Kylpyvieraita oli tulvinut läheltä ja kaukaa, ja kauniissa kylpylaitoksen puistossa, johon kävelymme läpi kaupungin päättyi, olimme keskellä tämän uusaikaisen Betesdan elämää. Meidän ulkoasumme ja aikeemme lähteä ulos vapaasen luontoon ja turvautua omiin voimiin, eivät soveltuneet tähän elämään. Terveyttä etsiväin joukossa olevat tuttavamme lausuivat julkikin katsovansa mahdottomaksi meidän toteuttaa ohjelmaamme. Me emme kuitenkaan kadottaneet rohkeuttamme; olihan suuri erotus voimissa meidän ja kylpyelämään tuomittujen ystäviemme välillä; siihen luottaen läksimme tielle.
Kohta saavuimme pienelle Ahvenkoskelle, Kymin läntisimmän suuhaaran länsipuolelle, vanhalle 1743 vuoden aikaiselle valtakunnan rajalle. Metsittyneet patterit rannalla olivat todistuksina menneiden aikain sodista, ne olivat siinä mykkinä muistoina siitä häpeällisestä sotaretkestä, jolloin maa ilman miekan iskua jätettiin vihollisen armeijain haltuun. Tuon pakoretken ja sen seurauksien muisto eli vielä kansassa. Ylhäällä kestkievarissa rupesi vanha mies tulkitsemaan historiallisia vaiheita. »Tässä oli tullipaikka valtakunnan rajalla», sanoi hän, viitaten kestkievaritaloon, »ja tässä oli viimeinen tilaisuus puolustaa maata. Ei laukaustakaan vaihdettu, riennettiin pois, ja sen tähden seisoo tuo vanha huone vahingoittumattomana, ei sen seinissä näy yhtäkään edes eksyneen luodin merkkiä.» — Myöhempi aika oli jälleen yhdistänyt, mitä silloin oli erotettu, joki juoksi taas Suomen aluetta, kostuttaen rauhallisia seutuja. Mutta vaikutus, jota ensi tulomme sen rantaan teki mieliimme, seurasi meitä koko matkan läpi tämän historiallisista muistoista rikkaan seudun.
Viisi päivää kuljeksimme näissä seuduissa, ensin pitkin jokivartta ylös Ruotsin Pyhtään kirkolle ja edelleen Anjalaan, josta palasimme Ahvenkoskelle suuren osan matkaa veneellä myötävirtaan, astuimme poikki Pyhtään saarimaan sekä joen itäisimmän suuhaaran, vähä väliä poiketen syrjään katsomaan merkillisiä paikkoja: Kymin linnaa, Kyminkartanoa ja sen lähellä olevaa lohenpyyntipaikkaa n.s. Kyminluostarin vieressä, ja viimein saavuimme Kotkaan.
Siinä oli kävelymatkamme päättyvä, kuin saimme katselluksi kaupungin kaikkine merkillisyyksineen. Siitä me pian selvisimme ja jo lähestyi hetki, jolloin seuramme oli hajoava. Mutta toisinpa kohtalo oli päättänytkin. Höyrylaivoja odotellessamme, jotka veisivät meidät kunkin omaa tietänsä, muutamia itään, toisia länteen, olimme kiivenneet kaupungin eteläpuolella olevalle n.s. Norjanvuorelle saamaan vielä kerran yleissilmäyksen Kotkasta ja sen ympäristöstä. Tämä korkealla käynti herätti mieleen uusia suunnitelmia. Lähimmistä tauluista, jotka kuvasivat sataman ja laivaväylän elämää ja liikettä, oli katse harhaillut saarien ja luotojen ylitse ulos merelle ja pysähtynyt etäältä siintävään Suursaareen, jonka piirteet sentään selvästi näkyivät taivaanrantaa vasten. Päivä oli kirkas ja lämmin, vieno tuuli leikitteli veden pinnalla, houkutellen lähtemään sinne.
Suursaaren matkan ehdotus oli ikään kuin ilmassa, ja kuin se kerran oli lausuttu, yhtyivät siihen heti kaikki; matkailijain tavan mukaan ei sitte myöskään enää ollut pitkältä päätöksestä toimeenpanoon, Satamassa oli eräs Suursaaren jaala valmiina kotimatkalle; ryhdyttiin sopimaan viennistä ja paljon ennen, kuin äsken odottamamme höyrylaivat saapuivat satamaan, oli »Auran» ystävällinen perämies merkinnyt meidät matkustajiksi veneesensä, nostanut ankkurinsa ja purjehtinut ulos merelle.
Jos tuuli on sopiva, lasketaan 4 peninkulman pituinen matka Kotkasta Suursaareen muutamissa tunneissa, mutta tällä kertaa tarvittiin paljon pitempi aika. Heikko tuuli vei meidät kyllä ulos satamasta, mutta päivällä sekin tyyntyi ja vielä auringon lasketessa olimme lähempänä Suomen rantaa kuin purjematkamme toista päätä. Me olimme kuitenkin jo kuin kotona jaalassa ja viihdyimme varsin hyvin, vaikka mukavuudet olivatkin yksinkertaiset. Kajuutta jätettiin naisten saliksi ja lastiruumaan asetettiin makuusijat miehiselle väelle. Kuin seuraavana aamuna kannella näimme päivän koiton kajastavan aavalle merelle, emme suinkaan tunteneet mitään tyytymättömyyttä oloomme. Aurinko nousi ja toi tuulta, jaala sai vauhtia ja oltuamme vuorokauden vesillä nousimme onnellisesti hilpeimmällä mielellä Suursaareen maalle.
Ennen kuin kahden päivän päästä läksimme paluumatkalle Kotkaan, tällä kertaa avonaisessa luotsiveneessä, olimme ihanimman kesäilman vallitessa kierrelleet saaren joka suuntaan ja tutustuneet tähän pikku alaan, joka kyllä ansaitsee matkailijan huomiota. Suursaari on eri maailma itsekseen ja sen luonnossa on paljo vaihtelua. Mahtavilta vuoren huipuilta on mitä laveimmat näköalat merelle, matalaan Suomen rantaan pohjoisessa ja Viron rantaan, joka näkyy kaitaisena nauhana etelässä. Vuorten välillä kasvaa rehoittaa tiheätä metsää, ja saaren sisällä sievän Lounatjärven rannalla on metsäjärvi-maiseman koko ihanuus nähtävänä, niin että unhottuu mahtavan meren läheisyys. Alhaalla kylissä, joita on kaksi, tervehtii vierasta ystävällinen väestö, joka hyvin mielellään osoittaa vierasvaraisuutta muusta mailmasta tänne saapuville matkalaisille.