Toista kertaa jo odotimme höyrylaivaa Kotkassa, se vain erotusta ensi kerrasta, että nyt eron hetki tosiaan oli edessä. Vähän toista viikkoa oli kulunut siitä, kuin läksimme Loviisasta; mitä vaihtelevimmissa oloissa olimme saaneet koettaa voimiamme ja matkakumppanien yhteen sopivaisuutta; kaikki oli käynyt hyvin, Loviisassa ennustetuista vaikeuksista emme olleet kohdanneet yhtäkään, itsekukin oli tullut toimeen omin voimin; hevoseen emme olleet turvautuneet ja vastoin kaikkia pelotteluja, että sellainen kävelijäseura kuin meidän huomattaisiin mahdottomaksi, jos vain tulisi todella ponnistaa voimia, olimme me yhteisissä vaivoissa nähneet seuramme hyvin pysyneen koossa, vaikka olikin astuttu oikein hyviä päiväyksiä, ei minään päivänä vähempää kuin 2 peninkulmaa, yhtenä päivänä 35 kilometriä, jota paitsi me kiipeillessämme Suursaaren kallioita ja astuessamme saarta päästä päähän pohjoisesta etelään 12 kilometriä ja takaisin ihan raivaamatonta polkua olimme näyttäneet vielä suurempaa kestävyyttä ja voimaa. Mutta samalla olimme kuitenkin huomanneet matkan kaikin puolin olleen huvimatkaa. Ja siihen arvosteluun yhtyivät seuramme kaikki jäsenet.
Koulukävelyllä.
Maalle oli noustu, miestenhuuto pidetty, lähtömerkki annettu ja joukko — 88 miestä — läksi liikkeelle: »Kaikukohon laulu maamme» kajahuttivat laulajat; tämän kunniamarssimme sävelten tahdissa marssimme läpi rauhallisen kylän kohti uusia vaiheita. Ripeässä tahdissa siinä astuttiin, uljas rohkeus matkakumppanina. Ja sitä kyllä tarvittiinkin tänä päivänä, ensimmäisenä, jolloin voimia oli toden perästä koeteltava. Me olimme pari päivää sitte kokoutuneet Lahteen, jossa idästä tulleet ottivat vastaan Helsingistä saapuneen pääjoukon sekä siihen joka asemalla liittyneet lisät. Kauppalaa ympäristöineen oli katseltu, käyty läheisellä Tiirismaalla, joka on Etelä-Suomen korkein kohta, ja jatkettu matkaa höyryveneellä Heinolaan. Aikaisin tänä aamuna olimme lähteneet vierasvaraisesta kaupungista kahdella meille ystävällisesti annetulla höyryveneellä Koskenniskaan, jossa Kyminjoki lähtee Heinolan etelänpuolisista järvistä ja ensi kerran katkaisee Salpausseljän.
Matka oli tänne saakka ollut aivan mukava. Mutta Koskenniskasta alkaen, josta nyt olimme lähteneet, olimme ainoastaan omain kulkuneuvojemme varassa. Matkaohjelmaan kuului kulku pitkin tämän mahtavan joen vartta aina mereen asti; siispä myöskin käynti Mankalan koskilla, joka seutu on ehkä kaunein tällä matkalla. Oli täytynyt luopua ensi aikeestamme päästä soutamalla Koskenniskasta Mankalan kylään, kun oli perin vaikea saada riittävästi veneitä meidän suurelle joukollemme; mutta kun emme kuitenkaan tahtoneet luopua Mankalassa käynnistä, päätettiin astua sinne. Matka oli pitkä, lähes 2 peninkulmaa, tienä ainoastaan kapeita metsäpolkuja, ja Mankalasta oli meillä vielä peninkulma Kauramaahan eli siihen paikkaan, jossa joki laskee Iitin kirkkojärveen. Sinne meidän täytyi vielä ehtiä samana iltana päästäksemme höyryveneellä mainitun järven sekä sen jatkon Pyhäjärven yli Oravalaan, jossa meille viimeinkin oli yösijaa varustettuna.
Päiväys oli siis melkoinen, noin 3 peninkulmaa ilman vesimatkoja; olisi sen kyllä saanut supistumaan ainakin puoleksi, mutta silloin olisi meidän täytynyt jättää paras kohta, Mankala, syrjään, eikä siihen ollut kellään halua.
Mihinkään erityisiin toimiin ei oltu ryhdytty joukkomme toimeentuloon nähden ruuan puolesta tänä päivänä, koskapa kyliä oli matkan varrella eikä siis pitänyt -olla puutetta ruuasta eikä juomasta, vaikka joukko olikin suuri. Sanoma meidän tulostamme oli kuitenkin levinnyt, ja kuin nousimme maalle Koskenniskaan, oli rannan omistaja meitä ystävällisesti pyytänyt aamiaiselle, joka oli laitettu lähimpään rantatupaan. Vähän levättyämme olimme taas lähteneet ensin lautalla joen poikki; tervehdittyään vielä sieltä voimakkaalla hurraa-huudolla vierasvaraista isäntäväkeä oli koko joukko lähtenyt liikkeelle.
Kantamukset oli Koskenniskasta lähetetty veneellä Mankalaan ynnä kaksi miestä etujoukkona ilmoittamaan siihen syrjäiseen kylään meidän tuloamme ja ryhtymään tarpeellisiin päivällispuuhiin. Arvion mukaan piti heidän päästä perille sen verran ennen, että perunat ehtivät kiehua ennen pääjoukon tuloa. Eikä siinä petyttykään. Sillä meidän tiemme oli pitempi eikä siinä myöskään käynyt noudattaa tavallista marssijärjestystä. Kapea polku pakotti joukon hanhenmarssi-järjestykseen, joka hidastutti kulkua, sillä mikä hyvänsä ensimmäiselle sattunut este pysäytti välttämättä koko joukon. Aidat, joita oli melko tiheässä, saivat aikaan häiriötä ja pysähdystä, kunnes kaikki pääsivät yli ja kirjava joukko taas vähitellen hajosi pitkäksi riviksi, niin että polku näytti muurahaisten tieltä.
Hiljaista sihusadetta oli ollut koko aamupäivän, niin ett' ei kukaan voinut ainakaan valittaa auringon paahdetta. Mutta kosteutta meillä sen sijaan oli, eikä ainoastaan ylhäältä päin, vaan tielläkin, joka paikoittain kulki pitkin soita ja melkein koko matkan kosteita maita. Ihan läpimärkinä saavuimme viimein Mankalaan, mutta tuskin päästiin käsiksi valmeihin perunapatoihin ja viilipyttyihin, niin kaikki vastukset unhottuivat ja joukko oli valmis lähtemään edelleen. Meillä olikin nyt enää lyhyt matka koskille ja niiden näkemisen toivo innostutti myöskin nuorimpia kumppaneitamme, jotka muuten olivatkin kestäneet varsin hyvin.
Viidessä koskessa ihan likekkäin raivaa joki Mankalassa itselleen tietä harjun poikki, joka tässä sulloo veden äkkijyrkkäin vuoriseinien väliin. Itäisen rantakallion reunaa myöten kävi polkumme, oikealla puolen ihan jalkain alla kohisi koski ja vasemmalla oli vastassa vielä ylemmäksi nouseva kallioseinä sekä metsä. Meidän täytyi taas turvautua hanhenmarssiin, hitaassa, varovassa tahdissa kuljettiin vaarallisen paikan ohitse. Viimeisen ja suurimman kosken alapuolelle pysähdyttiin tasaiselle rantakalliolle, josta oli mitä ihanin näköala vasten kuohuvia koskia ylös sekä pitkin tyyntä joen pintaa alas päin. Kaikki olivat onnellisesti turvassa ja suurenmoisen luonnonnäytelmän vaikutus oli runsaasti korvannut kaikki aamupäivän vaivat.
Astuttuamme vähän matkaa metsää saavuimme oikealle ajotielle. Ohjeita annettiin ja säännöllinen marssijärjestys lakkautettiin, kukin sai kulkea, miten tahtoi. »Kaikukohon» piti kyllä hetkisen joukkoa koossa, mutta laulun vaiettua kasvoi yhä matka etujoukon ja varsinaisen jälkijoukon välillä, jota vakava »maisteri» komensi, saatuaan osaksensa tärkeän tehtävän, väsyneimpienkin toimittamisen turvapaikkaan.