Viimein olivat kaikki koossa Kauramaassa, jossa Kymin uitttoyhtiön hyväntahtoisesti meidän käytettäväksemme annettu, päivän kunniaksi koivuilla koristettu höyryvene oli valmiina viemään edelleen. Parin tunnin päästä pysähdyttiin Oravalan luo ja rannasta lähetetty venejoukko siirsi meidät maalle. Me olimme päässeet päiväyksemme päähän, meille toivotettiin tervetuloa kolmen marssikumppanin kotiin. Tieto, että kaikki päivän ponnistukset olivat lopussa ja että huomispäivä ei vaatinut suurtakaan voimain koetusta, teki mielet virkeiksi. Juotua lämmittävää teetä oli kohta leikki täydessä vauhdissa, kunnes viimein kaikki komennettiin levolle.
Yömajaksemme oli laitettu tilava riihi. Olkia oli levitetty pitkiin riveihin lattialle ja päänalus-oljille lakanoita; muita makuuvaatteita ei tarvittu, kun saalinsa kyllin riitti jokaiselle peitteeksi. Nämä yksinkertaiset vuoteet eivät olleet mitään uutta meille; useimmat olivat jo edellisinä vuosina samanlaisilla matkoilla tutustuneet niihin ja ensikertalaisillakin oli niistä jo kahden yön kokemus, niin että kunkin järjestäminen paikalleen tällä kertaa kävi hyvin nopeasti, varsinkin kuin päivän ponnistukset olivat tehneet levon hyvin toivotuksi.
Reppuineen kokoutuvat kaikki riihen ovelle ja huuto alkaa. Ensin päästetään nuorimmat makuusaliin, jossa »maisteri» ottaa heidät vastaan ja asettaa riviin avaran huoneen etäisimpään nurkkaan; 8 tai 10 pojan jäljestä tulee taas maisteri rauhoittavaksi rajaksi kahden ryhmän väliin ja samoin yhä edelleen, kunnes vanhimmatkin saavat sijansa. Riisuutuminen tapahtuu nopeasti, vaatteet ja reput asetetaan makuusijojen jalkopäähän, kengät, kävelymatkalla tärkeimmät kappaleet, sullotaan täyteen olkia tai kuivia heiniä, kipeät jalat voidellaan ja laastaroidaan ja tuota pikaa makaavat kaikki saaliinsa kääriytyneinä pehmeällä vuoteella. Nämä yövalmistukset tietysti tehdään puhellen ja iloiten, mutta vähitellen hälvenee hälinä, ja jo ennen, kuin viimeiset ovat järjestyksessä, vallitsee uni tuolla nuorimpain nurkassa. Viimein ovat kaikki paikoillaan, joku rauhan häiritsijä kyllä vielä koettaa saada kuulijoita sukkeluuksilleen, kunnes viimein johtaja sanomalla »kas niin, nyt minä olen valmis, hyvää yötä, pojat» ilmoittaa, että päivä on lopussa ja makuuaika alkanut.
Ensimmäisenä koulukävelyn iltana ei ole helppo saada päivää lopetetuksi. Kaikki on silloin vielä niin ihan uutta, kumppaneilla on paljo kertomista toisilleen ensimmäisistä kesäviikoistansa eikä levon tarve ole niin tuntuva; uni ei myöskään ole niin rauhallinen ja aamun tultua monikin ihan jyrkästi sanoo, että hän ei ole nukkunut koko yönä. Usein kyllä voidaan hänestä todistaa toista, mutta kaikissa tapauksissa on varma, että jo toisena iltana ymmärretään jotkut yleiset järjestyssäännöt välttämättömiksi ja kolmantena jo jokainen itsestään taipuu käskyjen mukaan mitä annetaan. Velvollisuuden tunto lähimmäistä kohtaan ja oman hyvinvoinnin ajatus, ne molemmat yhtä paljon tekevät vallattoman poikalauman tarkkaa kuria noudattavaksi joukoksi.
Virallinen herääminen tapahtuu taas johtajan aamutervehdyksestä, joka samalla on ylösnousemisen merkki. Vaatteet ja reppu otetaan käsivarrelle ja lähdetään lähimpään rantaan, jossa virkistävän uinnin jälkeen pukeudutaan.
Täysissä tamineissa ja uljaalla mielellä seisoimme valmiina lähtemään Oravalasta. Aamuhuudossa ei ollut ketään ilmoitettu sairaaksi, vaikka eilispäivänä olikin kärsitty sadetta, märkiä polkuja ja ponnistuksia. Riittävä yölepo oli vahvistanut voimia, aurinko taas paistoi lämpöisesti ja kirkkaasti, virkistäen mieliä. Yhdeksänkertaisella hurraa-huudolla, joka oli tavallinen tunnussanamme, kiitettiin nautitusta vierasvaraisuudesta, ja joukko läksi liikkeelle.
Pahin osa matkasta oli nyt suoritettu. Yhteisissä iloissa ja vaivoissa olivat kaikki joukon ainekset, suuret ja pienet, opettajat ja oppilaat, lähentyneet toisiansa, kokonaisuus oli täydellinen; ei enää kuulunut ensi päivinä usein lausuttua kysymystä »onko se tai se mukana», nyt jo tiedettiin, ketä kumppaneja oli seurassa, ja yhä vaihtelevissa ryhmissä kulki joukko edelleen, puoluejakoa ei näkynyt, siinä oli vain yksi suuri kumppanijoukko kävelyllä. Mieliala lakkaamatta vilkastui. Milloin pääsi vallaton iloisuus voitolle, milloin taas vakavampi ja syvällisempi tunne; ainoastaan untelolle välinpitämättömyydelle ei ollut sijaa. Ei edes täysien ja kuumain rautatievaunujen ilmakaan, joka muuten ei suinkaan ole vilkastuttava, nyt saanut tukeutetuksi iloisuutta, kuin Savon radalta Harjun asemalta vierimme etelää kohti Inkeroisiin. Iloinen laulu kaikui vaunuista niin voimakkaasti ja vakuuttavasti, että mistään vastaväitteistä ei voinut tulla puhettakaan. Ilo tosiaan vallitsi huolettomassa nuorisojoukossa.
Me olimme katselleet Inkeroisia, olleet vieraina muistorikkaassa Anjalassa, Vredebystä kulkeneet Kyminjokea alas päin kauneille Ahvisten virroille, marssineet autiota metsäseutua edelleen Korkeakoskelle, Karhulaan ja Kyminsuuhun, jossa joki laskee mereen, jatkaneet höyryveneellä matkaa Kotkaan ja vielä päiväkauden katselleet kaupungin ympäristöjä: Kyminkartanoa, Kyminluostaria ja Langinkoskea, ja nyt oli matka-ohjelmamme lopussa. Viikko oli kulunut siitä, kuin läksimme Lahdesta, havainnoista rikas viikko. Paljon me olimme nähneet ja oppineet tuntemaan. Ulkokehyksenä oli Kyminjoen laakso, joen maantieteellinen alue Päijänteestä mereen asti. Mutta tämän kehyksen sisällä olimme nähneet kuvia eri aloilta, metsän tuotteiden ja monista koskista saadun vesivoiman kasvattamaa teollisuutta, historiallisesti muistettavia paikkoja, jotka olivat antaneet aihetta kertoella entisistä ajoista, niiden taisteluista, toivoista ja koetuksista.
Viimeinen ilta oli tullut, me olimme kokoutuneet päämajaamme, käytettäväksemme ystävällisesti annettuun kansakouluun. Seuraavana päivänä meidän tuli hajota kunkin tahollensa. Vielä kerran kaikuivat yhä rakkaammiksi tulleet laulumme ja me muistelimme kuluneen viikon vaikutuksia mieliimme. Ja niissä mielialoissa kävi lämpöisenä virtana kiitollisuus kaikkia niitä kohtaan, jotka olivat tehneet matkamme siksi, kuin se oli tullut, — valoisaksi kesäpäiväksi.