Mutta kuinkas ollakaan; eräänä päivänä kuulin minä, että äiti ja sisareni aikoivat mennä teaatteriin. — Minä en suonut hänelle hetkenkään lepoa, minä itkin, pyysin ja rukoilin vuorotellen, ja kun ei tästä koitunut odottamaani tulosta, panin minä toimeen sellaisen metelin, että äiti jo lopulta kokonaan väsyneenä heikolla hetkellään antoi minulle perään ja lupasi, että saisin tulla mukaan, kuitenkin sillä nimenomaisella ehdolla että istuisin teaatterissa aivan ääneti ja hiljaa. Ja luonnollisesti lupasin minä ilomielin täyttää ehdot, joka kuitenkin oli helpommin sanottu kuin tehty.
Ilo ja riemu valtasi minut. Minä hyppelin ja pyöriskelin ympäriinsä koko päivän ja olin kuin kuumeessa, ja vähäväliä juoksin minä vanhan pöytäkellon luo katsomaan kuinka aika kului. Vihdoin oli kello 6 ja näytöksen piti alkaa puolituntia myöhemmin. Silloin kokoonnuimme kaikki eteiseen, jonne isäkin tuli katsomaan että lasten päälle puettaisiin hyvin, niin ett'eivät ne vain vilustuisi. Minun ylleni pantiin kaikista lämpöisin päällystakkini, jalkaani nahkavuoriset päällyssaappaat ja käsiini villaiset käsineet, kierrettiinpä vielä villavyö pari kertaa ympärilleni aivan kuin olisi pitkäkin matka kysymyksessä. Suuri kuomireki ilmestyi portaiden eteen, meidät kaikki sovitettiin hyvin rekeen, lähdettiin ja palvelija hyppäsi kuomin takapukille, pitäen lyhtyä kynttelipätkineen korkealla ilmassa valaistakseen pimeää kulkutietämme pitkin Bulevardikatua, jonka varsilla vain pitkien välimatkojen päässä jokunen savuttunut öljylamppu tuikki himmeää valoa. Ulkona oli pureva pakkanen, kuomireen ikkunat olivat jäähuurteessa ja lumi natisi jalaksien alla. — Vihdoin päästiin perille.
Meidän paikkamme olivat eräässä peräaitiossa. Ensin astui palvelija sisään ja levitti maton tahi rekinahkaset »lattiavedon» suojaksi. Sitten vasta istuimme me paikoillemme, äiti puettuna ketunnahkapäällysvaippaansa, jossa oli uhkea turkinkaulus, ja minä kauheasti päällysvaatteisiin tumpustettuna ja lakki päässä. Oli niin kylmä, että hengitys valkeana höyrynä näkyi suusta pöllähtelevän; sisällä oli melkein yhtä kylmä kuin ulkonakin.
Mutta kaikkea tällaista en ennättänyt ottaa huomiooni, sillä katseeni harhaili väen joukossa, joka kokoontui paikoilleen, ja koreassa esiripussa, sillä niin ihanaa maisemaa en vielä koskaan ollut kuvitellut voivan löytyäkään, ja erityisesti ihmettelin minä siinä kuvattuja kummallisia raunioita. Orkesterin paikalla istui joukko soittajia viuluineen, suurine torvineen ja patarumpuineen. Mutta he eivät soittaneet ja se harmitti minua.
Silloin kuului pienen kellon helinää esiripun takaa — sitten toisen kerran, jolloin samalla soittajat kävivät käsiksi käyriin tahi kohottivat torvet huulilleen, — kuuluipa pian kolmaskin helinä ja bum bum bum kumahti suuri bassorumpu, viulut alkoivat soida ja esitettiin alkusoitto.
Sinä iltana esitettiin Auberin »Fenella». Oopperaa »Porticin mykkä» olivat painoviranomaiset Pietarissa kieltäneet esittämästä, vaan voitiin se nimellä »Fenella» esittää täällä, samoinkuin Wilhelm Tell'kin »Kaarle rohkea»-nimisenä. — Silloin oli ne Nikolain ajat. — Komea Hornicke näytteli Masaniellon osaa, yksi kauneista Reithmeyer-sisaruksista esitti Fenellan elkeistä rikkaan osan ja herra Reithmeyer esiintyi Pietrona.
Vihdoin kohosi esirippu. Minä kiljahdin ja unohtaen lujat lupaukseni huudahdin kovaa »mamma, mamma! katsohan! katsohan kuinka koreaa!» Yleisö kääntyi katsomaan taakseen ja töllisteli minua samalla kuin jotkut huusivat »hiljaa! — hiljaa!»
Mutta äiti nykäsi äkkiä minua käsivarresta ja kuiskasi varovasti: »ole vaiti paikalla ja istu hiljaa, muuten täytyy Björkqvistin, joka seisoo käytävässä, viedä sinut heti kotiin.»
Kuultuani tämän hirvittävän uhkauksen, asetuin silmänräpäyksessä äänettömäksi, enkä uskaltanut sormeanikaan liikauttaa, vaikkakin tuntui vaikealta hillitä itseäni. Minä tuijotin vain ja katselin, sillä niin ihania kasvoja en koskaan ennen ollut nähnyt, enkä niin loistavia pukuja, enkä myöskään koskaan kuullut niin kaunista laulua. Minä ihmettelin vain ja ihailin. — Mutta kun sitten Fenellan suuremmoinen elkeellinen kohtaus alkoi, harmitti minua, että hän ainoastaan huitoi käsillään niin hirvittävästi eikä laulanut niinkuin muut, ja minä kysyin hiljaa äidiltä: »miksi hän ei laula? eikö hän osaa?» — »Se kuuluu asiaan — hän on mykkä», vastasi äiti. — »Vai niin, onko hän kuuromykkä?» — Ensimäinen näytös loppui ja esirippu laskeutui.
Silloin otti äiti käsille pussillisen omenoita, rusinoita ja kotona valmistettuja paahdemanteleja, joita me sitten syödä popsittiin väliajan kuluessa. Siihen aikaan ei näet teaatterissa ollut minkäänlaista tarjoiluhuonetta, jossa olisi saanut virvokkeita.