»Onko sinulla kylmä, poikaseni?» kysyi äiti.
»Ei ensinkään», vastasin minä, pitäen moista kysymystä perin ihmeellisenä ja tarpeettomana, sillä minähän olin kuin hehkuvassa kuumeessa ja tunsin kuinka hikoilin tumpustettuna ylenpalttiseen vaatepaljouteen. Mutta ei ollut nyt aikaa ajatella tällaista, sillä olihan niin paljon katsomista. Suuri kattoruunu, jossa oli kaksitoista öljylamppua ja jonka alle oli laitettu teräslangoista verkko putoilevia lasisiruja varten lampunlasien särkyessä, nostettiin nyt ylös ja hävisi se näkyvistä katossa olevaan aukkoon. Meidän paikaltamme voi helposti nähdä, kuinka kaksi miestä ullakolla leikkeli lamppujen sydämiä, puhdisteli savuttuneita lampunlaseja ja asetteli särkyneiden sijaan uusia. Samaan aikaan puuhaili pari miestä myöskin näyttämön laiteella, jossa kuusi lamppua paloi kahdenpuolen kuiskaajaluukkua, laitellen lamput kuntoon ja puhdistaen niitä.
Hetkisen kuluttua kohosi esirippu jälleen, ooppera jatkui edelleen ja minun mielenkiintoni kohosi näytös näytökseltä. — Tuli sitten viimeinen näytös. Näyttämön tausta kuvasi Vesuviusta, vahinko vain, arvelin minä, että kahden, vuoren juurella kasvavan ruusupensaan piti peittää puolet koko vuoresta. Oli yö ja kuutamo ja lamppujen valo oli väännetty aivan pieneksi, niin että näyttämöllä oli pimeä. Kuuta — himmeäksi hijottu lampunkupu kyntteli sisässä — kuletteli joku ullakolta käsin teräslangassa hitaasti edestakasin, ikäänkuin hiljalleen heiluvaa heiluria. Mutta silloin ei minulla ollut aikaa kiinnittää huomiota tuollaiseen luonnonilmiöön.
Kun sitten viimeisen näytöksen lopulla suuri mielipuolikohtaus oli alkanut, näytteli Hornicke-Masaniello rajuin liikkein, huitoen käsiään ja jalkojaan ja hoippuen sinne tänne aivan niinkuin joku päivä sitten olin nähnyt erään humalaisen miehen tekevän meidän pihamaallamme. Minä luulin, että hän oli juonut itsensä humalaan väliajan kuluessa, enkä minä silloin enää voinut hillitä itseäni, vaan, unohtaen äskeisen uhkaavan varoituksen, huudahdin minä:
»Herran tähden, katsokaa — hän on varmaan juonut itsensä humalaan tahi tullut hulluksi!»
Yleisö alkoi ympärilläni nauraa ja jotkut huusivat jälleen: »hiljaa — hiljaa!» Äiti pani äkkiä kätensä minun varomattoman suuni eteen ja olisi epäilemättä vienyt minut ulos, joll'ei oopperakin melkein samassa olisi loppunut.
Sillä katso! Ukkosen jylistessä rautalevystä ja salamoiden leimahdellessa kärpäsruutiputkesta, repeytyi Vesuvius yht'äkkiä kahtia ylhäältä alas asti, halkeama oli veripunainen ja sen huipulla oleva ilotulituslaitelma singautteli säkeniä yltympäri. Minua värisytti nähdessäni tuon tultasuitsuttavan vuoren ja olin vähällä kiljaista jälleen, vaan sain pidätetyksi itseni. Samassa laskeutui esirippu ja näytelmä loppui. —
Kun minä sitten monien aikojen perästä sain nähdä Vesuviuksen todellisuudessa, ei se tehnyt minuun lähimainkaan niin mahtavaa vaikutusta. Niin suuri on mielikuvituksen voima.
Kotimatkalla reessä istuessamme sain minä kosolta nuhteita sopimattomasta käytöksestäni, josta muuten seurasi, että tämä minun ensimäinen teaatterissakäyntini jäi myöskin pitkäksi aikaa ainoaksi.