Vanhan Lindholmin kertoessa tätä kertoelmaansa oli Suur-isoäiti vähäväliä mennyt tainnoksiin. Häntä kohtasi ankara hermotäristys ja hän houraili mitä hirvittävimpiä näkyjä niin että hänen läheisimpänsä luulivat hänen kuolevan. — Kun hän sitten vähitellen toipui taudistaan, antautui hän mitä epätoivoisimman surun valtaan, eroittautui kokonaan muusta maailmasta, eikä halunnut nähdä ketään. Vaiteliaana, itseensä sulkeutuen, umpimielisenä ja yksinään, syvään surupukuun puettuna kuljeskeli hän autiossa, kolkossa kodissaan, joka — ennen niin iloisa ja onnellinen — nyt oli muuttunut surun tyyssijaksi.
Tuska, jonka vallassa Suur-isoäiti lopulleen kaksikymmentä kuukautta oli ollut, väikkyen sekavissa pelon ja toivon tunteissa miehensä ja poikansa kohtalosta, se tuska oli koskenut myöskin kovasti muihin heidän läheisimpiinsä. Hästeskon vanha, 83 vuotias äiti Elsa von Fieandt, joka asui Wesalahden kartanossa Mikkelin pitäjässä, oli vapisevin sydämin seurannut tutkimuksen kulkua, toivoen hiljaisuudessa syytettyjen syyttömiksi todistamista ja armoa. Mutta kun tuo viimeinenkin toivonkipinä sammui tiedon saavuttua mestauksesta, silloin murtuivat vanhuksen voimat; äidinsydän ei jaksanut kestää tätä iskua ja hän kuoli muutamia päiviä poikansa kuoleman jälkeen. Suur-isoäidin äitipuoli, kreivitär Renata Nieroth, joka oli mitä hellimmin sitein kiintynyt tytärpuoleensa ja hänen mieheensä ja joka yhtämittaa oleskeli heidän luonaan Mälkilässä, sortui hautaan hänkin lyhyen ajan kuluessa senjälkeen kuin sanoma Hästeskon kuolemantuomiosta oli hänen korviinsa ennättänyt.
Suru oli tosin murtanut Suur-isoäidin, mutta olivatkohan silti hänen entinen ylpeytensä ja ylimielisyytensä hävinneet? Minä epäilen. Henkilöt senlaiset kuin hän voivat kestää monta ja kovaa koetusta, mutta heidän luonteensa pohjasävel pysyy kuitenkin ennallaan. Kuningas oli käyttänyt valtaansa, vaan ei oikeuttaan. Hästesko ei ollut Anjalanliiton johtaja, eikä edes tuon suunnitelman alkukeksijöitäkään. Kaikki muut oli armahdettu, vaan ei häntä, jonka pään tuli näin häpeällisesti kaatua. Kuningas janosi kostoa ihmisenä, eikä Svean Valtakunnan Ensimäisenä — siinä hänen menettelynsä vääryys. Näin luulen minä Suur-isoäidin käsittäneen tämän asian, ja ne katkerat ajatukset, joita hän hautoi ja ylläpiti syvimmällä sisimmässään, löysivät vastakaijun niissä ajatuksissa, jotka lausutaan seuraavassa, käsikirjoituksena Hästeskon ystäville jaetussa runoelmassa:
»Niin Hästesko. Sä kuolit nyt! Mutt' sankarien joukkoon tuonelassa liityt, sä — tuloksetta joskin — Svean rauhaa etsit. Meit' hädästä oot päästänyt. Ja henkes' menetit. Vaan kunniasi joukossamme säilyy, kun hellyys mielessämme päilyy ja väkivaltaa, vilppii vihaamme.
Vaan varma on: jotk' halusit sun kuolos' kautta armon häilyväisen saada, heilt' tieto Luojan kostost' täytynyt on laata. Sun pääsi ruumiist' silposit — se kummitella voi — se mieless' heillä öin ja päivin painaa ja veres' kostoo lakkaamatta huutaa kautt' ikuisehen lain Jumalan.»
Se kylmyys, joka hänestä ympäristöönsä huokui ja se kovuus, joka hänen kasvonpiirteilleen antoi leimansa ja joka ikäänkuin hypnoottisesti kahletti kaikki hänen lähellään olevat, se todisti selvään, ett'ei hän ollut sisimpäänsä saanut sitä rauhaa, jonka vuodet aina tavallisesti kärsineille mielille lahjoittavat.
Hiljoilleen vieryivät sitten vuodet edelleen ja suuria muutoksia tapahtui Suomessa. Useat niistä Anjalanliiton miehistä, jotka kerran Hästeskon tavoin oli kuolemaan tuomittu, olivat vuoden 1809 jälkeen kohonneet yhteiskunnan huippuasemiin, ollen nyt korkeissa viroissa sekä armeijan että siviilihallinnon palveluksessa, kansalaisina kunnioitettuina ja tehden työtä maansa hyväksi. Tämä tosiasia tuotti Suur-isoäidille tosin jonkunlaista sovitusta ja lohdutusta, vaan oli se samalla omiaan herättämään hänessä rakkaan puolisonsa kaipuun yhä katkerampana.
Se kunnioitus ja osanotto, jota hänelle miehensä entiset toverit osoittivat, tuotti hänelle kuitenkin tyydytystä. Nämä Anjalanherrat, jotka nyt olivat maan ensimäisiä, jättivät harvoin poikkeamatta — matkustaessaan Helsingin ja Turun väliä — vierailulle lähellä tietä sijaitsevaan Mälkilään, siten osoittaakseen kunnioitustaan entisen ystävänsä, päällikkönsä tahi toverinsa yhä syvässä surupuvussa esiintyvälle leskelle. Ja he sanoivat aina rakkaasti muistavansa ja kaipaavansa vainajaa. Luultavasti juuri nämä maan suurmiesten tiheät vierailut aiheuttivat nimityksen »Mälkilän hovi», joksi tilaa Suur-isoäidin aikana yleisesti pitäjässä kutsuttiin.
Kokonaista viisikymmentäyksi vuotta eli Suur-isoäiti vielä miehensä jälkeen, viettäen yksitoikkoista, hiljaista ja vaatimatonta elämää. Hän ei liikahtanutkaan tilaltaan; päivät olivat toinen toisensa kaltaiset ja aina esiintyi hän mitä synkimmässä surupuvussa. Vuodet tulivat ja vaipuivat menneisyyteen vaihtelutta. Mutta syvä haava Suur-isoäidin sisimmässä ei parantunut. Eikä aikakaan, tuo muuten paras lääkäri tällaisissa tapauksissa, kyennyt unhotuksen umpeen saamaan sitä haavaa, sillä Suur-isoäiti ei sitä itsekään tahtonut, vaan repi itse sen ammottavaksi jälleen. Niinpä pitikin vanhan Lindholmin, »silminnäkijän», joka kuolemaansa asti asui talossa, vähäväliä yhä uudelleen ja varsinkin merkkipäivinä kertoa hänelle jo tuhannesti ennen kertomansa kuvauksen mestauksesta kaikkine yksityiskohtineen, joka sitten aina antoi aihetta uusiin kysymyksiin ja uudistuviin kyyneliin.
Taloaan ja talouttaan hoiti Suur-isoäiti viisaasti ja mahdikkaasti, niinkuin vanhan ajan naiset tavallisestikin, eikä hänen lukuisalla palvelusjoukollaan ollut tilaisuutta laiskotteluun. Kun tuli hämärä pitkinä talvi-iltoina, silloin talon naispalvelijat kokoontuivat suureen arkihuoneeseen, jossa pystyvalkea roihusi avonaisessa takassa, ja sen valon ääressä istui Suur-isoäiti rukkineen ja hänen ympärillään muut, hekin kehräten. Siten säästettiin kynttilöitä ja samalla voi hän pitää silmällä työn kulkua. Kun sitten vanhanaikainen, kullattu seinäkello vierashuoneessa löi määrätyt yhdeksän lyöntiään, nousi Suur-isoäiti rukkinsa äärestä ja luki rukouksen, talonväki lauloi lyhyen virren, jonka jälkeen piti sammuttaa tulet ja kaikkien käydä levolle. Samassa huoneessa vietti hän palvelusväkensä kesken jouluiltaa, jolloin luettiin rukouksia ja laulettiin virsiä; jokapäiväisyydestä poikkeavaa jouluilloin oli vain se, että silloin aina lattialle juhlan muistoksi leviteltiin olkikerros.