Tukholmassa jaettiin vangit kaupungin eri vankiloihin ja Hästesko teljettiin Fredrikshofiin. Tutkinto sotaoikeuden edessä alkoi pian ja pitkittyi sangen pitkälliseksi.
Hästesko puolusti itseään miehekkäästi ja arvokkaasti; kuitenkin koetti hän nöyrin sanoin antaa teoilleen vilpittömyyden leiman. Kolmetoista kuukautta kesti hänen kovaa taisteluaan elämänsä puolesta. Mutta useita raskauttavia, asian huonoon valoon saattavia todistajia kuulusteltiin ja todistettuja tosiasioita ei voitu kieltää.
Vihdoin langetettiin tuomio ja vahvisti kuningas sen 14 päivänä huhtikuuta 1790. Siinä julistettiin Hästesko ja kolmetoista muuta rykmentinpäällikköä ja korkeinta upseeria menettämään henkensä, kunniansa ja omaisuutensa ja määrättiin mestaus pyövelin käden kautta tapahtuvaksi, sekä ampumalla teloitettaviksi 63 allekirjoittajaa, niiden joukossa Suur-isoäidin ainoa poika, Johan Gustav Hästesko, jonka — tultuaan kuusitoistavuotiaana upseeriksi — hänen isänsä oli saanut taivutetuksi toisten kanssa allekirjoittamaan liittokirjan.
Kuolemaantuomituille suotiin kuitenkin oikeus pyytää armoa kolmenkymmenen päivän kuluessa, johon oikeuteensa jotkut turvautuivat saadakseen edes jotain lievennystä tuomioonsa. Myöskin Hästesko jätti hakemuksensa kuninkaalle, jossa pyysi majesteetilta armoa siitä »perinpohjaisesta perikadosta, joka tuomion nojalla ei ole ainoastaan minun edessäni, vaan tulee myöskin välttämättä kohtaamaan viatonta, lohdutonta ja surevaa perhettäni.»
Kuka voikaan kuvitella sitä surun, epätoivon ja tuskan aikaa, jonka Suur-isoäiti yksinäisyydessään Mälkilässä sai viettää niiden pitkien kuukausien kuluessa, jolloin oikeudenkäynti Tukholmassa jatkui, vavisten mitä tuskallisimmassa levottomuudessa puolisonsa ja poikansa vastaisen kohtalon tähden! Mutta vähäinen toivonkipinä oli hänellä vielä jälellä — hän tahtoi yrittää viimeisensä pelastaakseen heidän henkensä nöyrän anomuskirjelmän kautta. Hänen, tuon ylpeän naisen täytyi alentua pyytämään armoa. Ja minusta tuntuu, kuin hänen rukouskirjelmänsä sanojen välissä tuntisin hänen sydämensä värähtelevän tukahdetusta ylpeydestä.
Mutta ei mikään auttanut. Kustaan päätös Hästeskon rangaistukseen nähden oli järkähtämätön ja molemmat armonanomukset jätettiin leppymättömästi huomioonottamatta. Turhaan koetti kuninkaan sisar, prinsessa Sofia Albertina rukoillen ja kyyneliä vuodatellen taivuttaa häntä lieventämään kuolemantuomiota ja yhtä turhaan antoi runoilija Leopold kuningas Kustaalle runoelman saadakseen hänen sydämensä värähtämään armollisuuteen. Kuningas, joka muuten oli niin lempeä, ei nyt ottanut mitään rukouksia kuuleviin korviinsakaan. Kaikki muut tuomitut paitsi Hästesko saivat armon ja heidän henkensä säästettiin. Hän, joka oli epäillyt kuninkaan valtaa, hän yksin saisi nyt sitä kokea.
Kun vanha Lindholm, uskottu palvelija, myöhään syksyllä sitten palasi takasin Mälkilään onnettomalta Tukholman matkalta, kertoi hän kyyneleitä vuodattaen ja nyyhkytellen epätoivoiselle emännälleen, kuinka kaikki oli käynyt.
»Monta yritystä», niin hän kertoi, »oli armollisen everstin pelastamiseksi koetettu. Vieläpä korkea herra, kreivi Munck, kuninkaan uskottu ystävä, oli hänelle tarjonnut tilaisuutta. Ja vielä aivan viimeisellä hetkelläkin esitettiin hänelle, että hän vaihtaisi vaatteita rovasti Walleniuksen kanssa, joka tuli vankilaan antamaan hänelle Herran ehtoollista, ja että hän sitten tuollaisessa valepuvussa luikahtaisi pakoon papin jäädessä vankilaan. Mutta kaikki tuollaiset ehdotukset hylkäsi hän järkähtämättömästi. »Minä luulen» — lisäsi vanha Lindholm — »että hän toivoi vielä itse mestauspaikalla tulevansa armahdetuksi.»
»Mestaus oli määrätty toimeenpantavaksi syyskuun 8 päivänä. Jo aikaiseen aamulla oli eversti ottanut pastori Walleniukselta vastaan sakramentin, ja sitten kello yhdeksän aikaan vietiin hänet ankarasti vartioituna Karjapihantorille, jonne oli neljä mestauspölkkyä pystytetty ja niiden kunkin viereen ruumisarkku valmiiksi asetettu. Kaikissa ikkunoissa ja torilla vilisi viljalti ihmisiä, niin että seitsensatainen porvarikaartijoukko töintuskin sai tunkeilevan kansanjoukon pysymään loitommalla. Minä seurasin koko ajan armollista herraa hänen rinnallaan, ja kun me olimme saapuneet mestauspaikalle ja vartijapiirin sisään, astui hän horjahtamattomin askelin mestauslavalle. Kun hän oli sinne astunut, näytti minusta kuin hän olisi etsiskelevin katsein tähystänyt ympärilleen ikäänkuin viimeisessä silmänräpäyksessä hakien silmillään häntä, ratsumiestä, joka lennähtäisi paikalle tuomaan armahdusilmoitusta, sillä niin uskoi armollinen herra varmasti tapahtuvan. Mutta oi onnettomuutta! Ratsumiestä ei tullut, oli niin hiljaista kuin Herran huoneessa. Silloin otti ikimuistettava herrani kultakellonsa taskustaan ja ojensi sen minulle uskollisesta palveluksestani muistoksi. Minä itkin ja nyyhkytin niin että luulin kerrassaan menehtyväni, ja mielelläni olisin minä silloin astunut armollisen everstin sijasta mestauslavalle. Sitten otti hän kihlasormuksen sormestaan ja ojensi sen minulle annettavaksi teille, armollinen rouva, hänen viimeisten rakkaiden terveistensä kera. Sen tehtyään paljasti hän kaulansa, hänen silmilleen sidottiin valkoinen vaate, jonka jälkeen hän laskeutui mestauspölkylle; pyövelikirves välähti ja hänen jalo päänsä vierähti verissään alas.»
»Kun armollinen herrani näin oli loppunut ja me laskeneet hänet kauniisti arkkuunsa ja käärineet hänen ympärilleen lakanan, vietiin sitten everstit von Otter, von Kothen ja af Enehjelm kukin omalle mestauslavalleen. Mutta silloin tulikin täyttä karkua ratsastaja väkijoukon halki paikalle ja ylimaaherra luki julki armahdusjulistuksen kansanjoukkojen hurratessa ja huutaessa. Ja sitten läksivät kaikki vähitellen pois mestauspaikalta. Minäkin läksin ja tämä päivä tuntui minusta elämäni raskaimmalta päivältä.»