Jo aikaisin olin minä eri mieltä tässä suhteessa, sillä hänen muotokuvansa puhui tällaista arvostelua vastaan. Hän oli korskean ja ylpeän näköinen ja ivallinen hymy hänen hieman vinoilla huulillaan heitti koko hänen olemukseensa kovuutta, salaivaa ja ilkkumista todistavan piirteen.
Iloisesta, onnellisesta ja vieraanvaraisesta kodistaan Mälkilässä, marssi hän kesäkuun alussa vuonna 1788 Turkulaistensa etunenässä Helsingin nummelle, jonne kaikki muutkin suomalaiset rykmentit vähitellen olivat kokoontuneet alkaakseen hyökkäyksen Haminan linnoitusta vastaan. Kuusi viikkoa odottivat ne kuninkaan tuloa, ja iltojaan viettivät upseerit toistensa teltoissa jutellen valtiollisista asioista ja punoen juoniaan. Klick ja Jägerhorn, Sprengtportenin salaisina lähetteinä, virittelivät taitavasti juoniaan ja esittivät alussa varovaisesti, sitten yhä avonaisemmin mitä rohkeimpia tuumia, kuten kuninkaan vangitsemista ja Suomen eroittamista Ruotsista omaksi puolueettomaksi, Wenäjän suojeluksen alaiseksi valtioksi. Heidän neuvokkuudellaan ja vehkeillään oli odottamattoman nopea menestys. Pian oli koko upseerikunta taipuvainen heidän suunnitelmiinsa ja nousi kapinaan väärää ja ilman säätyjen myönnytystä alettua hyökkäyssotaa vastaan, mieltenkuohun, vastahakoisuuden ja levottomuuden vallitessa miehistön keskuudessa, joka vaati, että heidät on kotipuolilleen palautettava.
Kun kuningas vihdoinkin heinäkuun puolivälissä saapui leiripaikalle, oli kylvetty kapinan ja petoksen siemen jo itänyt, ja sitten muutama päivä kuninkaan tulon jälkeen sattui tuo Hästeskolle niin surkeavaiheiseksi muodostuva tapaus. Uljaasti astui hän yhdessä everstien Montgomeryn ja von Otterin kanssa kuninkaan telttaan ja toi esiin suomalaisten upseerien vastalauseen laittomasti alotetun sodan johdosta sekä heidän kieltäytymisensä taistelusta. Tulistuneena ja innoissaan oli hän silloin, niin kerrottiin, uhannut herraansa ja kuningastaan, niin, sanotaanpa hänen päällepäätteeksi vielä tarttuneen kuninkaan nuttuun käsin kiinni, ja kun kuningas silloin huusi:
»Varokaahan itseänne, Hästesko, teidän päänne voi pian kiikkua höllässä!», sanotaan hänen ajattelemattomuudessaan ja kiihkossaan vastanneen sellaisella ivallisella elkeellä, jonka minä olen hänen muotokuvassaan huomaavinani: »Sepä ei taitane olla Teidän Majesteettinne vallassa!»
Mutta tämä oli koskettamista Kustaa kolmannen hellimpään kohtaan, sillä ei ollut sallittua epäillä hänen valtaansa. Tällä hetkellä oli hän kyllä pakoitettu hillitsemään vihansa, mutta mikä näin tuli kätketyksi, sitä ei kuitenkaan unohdettu, ja Hästeskon kohtalo oli määrätty.
Kuinka Anjalanliitto sittemmin syntyi ja kuinka kuningas pelastui upseerien hankkeista palaamalla Ruotsiin, sen lukijani tietävät, eikä minun sentähden tarvitse kertoa pitempään näiden tapausten kehittymisestä.
On vaikea käsittää liittoutuneiden huoletonta esiintymistä. Niiden kuukausien kuluessa, jotka vierivät kuninkaan poislähdön jälkeen, eivät he tehneet mitään pelastuksensa hyväksi. Luottivatko he sitten kuninkaan lempeyteen tahi suurilukuisuuteensa, vaiko siihen, ett'ei niin suurta joukkoa aatelisia upseereja voitaisi rangaista?
Aivan odottamatta tulikin näinollen vangitsemismääräys. Se toteutettiin 7 päivänä tammikuuta 1789 samalla kertaa yli koko maan kaikkiin Anjalan liittokirjan allekirjoittajiin nähden.
Tämän päivän edellisenä iltana saapui pieni ratsujoukko erään luutnantti Voigtländerin johdolla Perniön kirkonkylään. Luutnantti Voigtländer, luultavasti joku perheen tuttava, oli siksi kohtelias, että hän kirjoitti Hästeskolle pienen kirjelipun, ilmoittaen siinä seuraavana aamuna saapuvansa Mälkilään vangitsemaan everstin. Mutta Hästesko ei halunnut käyttää tilaisuutta hyväkseen paetakseen. Hän odotteli tyynesti kohtaloaan, vaikkakin hän varsin hyvin olisi voinut serkkunsa Jägerhornin, Klickin, Ladaun ja Glansenstjernan tavoin ajoissa pelastaa nahkansa.
Suur-isoäiti näki sitten, kuinka ratsumiehet paljastetuin miekkoineen veivät hänen jumaloimansa puolisonsa sieltä pois, ja hän sekä vanha uskottu palvelija Lindholm seurasivat mukana, ensin Turkuun, jonne vangit vähitellen kokoontuivat eri haaroilta Suomea, ja sitten pitkässä kulkujonossa yli jään Ekkeröön Ahvenanmaalla. Siellä täytyi puolisoiden erota toisistaan. Heidän hyvästijättönsä oli tärisyttävä ja sydäntäsärkevä. Mies koetteli lohduttaa puolisoaan, vaan vähäväliä oli Suur-isoäiti huudahtanut, aavistaen mitä tuleman piti: »Minä en näe sinua koskaan enää — en koskaan — en koskaan!»