Puoli vuosisataa oli Suur-isoäiti jo ollut leskenä ja asui erillään muusta maailmasta yksinäisyydessään, useammassa sukupolvessa perintönä kulkeneella Mälkilän säteritilalla Perniön pitäjässä. Tila oli aivan lähellä kirkkoa ja vallanmaantietä. — Oli tullut lujasti velvoittavaksi tavaksi, että kun meidän perheemme keväisin muutti Helsingistä Kemiön pitäjässä olevalle maatilalleen ja syksyisin päinvastoin, silloin aina piti poiketa Mälkilään välttämättömälle vierailulle. Olisikin ollut suuri hairahdus ja virhe, jos tuo vierailu kerrankaan olisi laiminlyöty.
Kun suuri perhevaunumme kääntyi vallanmaantieltä Suur-isoäidin taloon johtavalle syrjätielle, lensivät ajatukseni vilkkaasti menneisiin aikoihin ja tarinoihin, joita olin kuullut ja katseeni kiintyi kysyväisenä ja ihmetyksen vallassa jokaiseen silmiini osuvaan esineeseen. Sillä vaikka olinkin vielä täysi lapsi — olin 9 vuotias kun hänet viimeisen kerran näin — olin kuitenkin jo kuullut niin paljon siitä historiallisesta näytelmästä, joka tuossa talossa oli näytelty, olin kuullut hänestä itsestään, hänen verrattomasta kauneudestaan, hänen ylpeydestään, suruistaan ja kärsimyksistään, että mielikuvituslentoni oli kiihoittunut ylimmilleen. Minusta tuntui, tultuani itse paikalle, kuin näkisin kaiken kuulemani henkiin heränneenä.
Täällä oli kaikki erilaista siihen katsoen mitä muualla jo ennen olin nähnyt, ja minusta tuntui kuin olisin muuttanut menneelle vuosisadalle, Kustaa kolmannen aikoihin, sillä kaikessa ilmeni jonkunlaisen suurellisuuden henki ja leima, suurellisuuden, joka oli ollut vallalla, vaan sittemmin hävinnyt.
Rakennus oli pitkänläntä, vanha, yksikerroksinen puutalo tyyliin soveltuvine korkeine, kulmikkaine taitekattoineen, yliskoppineen ja vihreine ikkunaluukkuineen ja ympäröi sitä penkereittäin järjestetty puutarha suorine, jäykkäpiirteisine käytävineen, joiden varsilla korkeat, tasalatvaiset sireenipensaikot kasvoivat ja kulmissa kohosi neljä päivänvarjon ja hatun muotoiseksi leikattua kuusta. Korkeat, satavuotiset vaahterat ja jalavat, jotka lähinnä rakennusta kasvoivat, peittivät sen salaperäiseen hämärään.
Me ajoimme hyvin hoidettuun ja haravoituun pihaan, pysäytimme hevoset ulkonevan eteisrakennuksen eteen ja astuimme sisään pimeään ja kylmään eteiseen, jossa meidät nöyrästi ja lakkaamatta niijaava palvelusväki vastaanotti. Käytiin sitten suureen, helmenvärisellä paneelilaudoituksella ja harmaaksi maalatulla aivinaisella seinäverhoituksella varustettuun saliin, jonka toisessa päässä ammotti äärettömän suuri, avonainen takka. Huonekaluja oli huoneessa vähän, mustia nahkapäällystuolia, jotka jäykkinä seisoivat pitkin seinävarsia.
Salista johti tiemme vierashuoneeseen, jossa Suur-isoäiti itse, kolmisen askeleen päässä kynnyksen sisäpuolella, otti vastaan syvään kumartavan ja niijaavan ja hänen kättään suutelevan vierasjoukon. Vierashuonekin oli suuri ja huonekalut kaarevaa rokokotyyliä, täyskullatut ja päällystetyt vihreäraitaisella silkillä. Ikkunain välissä oli suuri kultapuitteinen peili ja pöytä marmorikansineen. Sohvan yläpuolella vanhanaikainen kello ja seinillä muutamia perhemuotokuvia puuteroitujen tekotukkain ajoilta. Toisen ikkunan vieressä oli kokonaan posliinista tehty pöytä, jonka pyöreälle kannelle oli kuvattu Tukholman linna ja virta. Minä en milloinkaan voinut irroittaa katsettani tuosta pöydästä, enkä tahtonut uskoa, että todellisuudessa löytyisi mitään niin kaunista kuin tuo näköala Tukholmasta, ja minä epäilin, voisinko koskaan tulla niin onnelliseksi, että saisin nähdä sen todellisuudessa kaikessa ihanuudessaan.
Seuraava huone oli Suur-isoäidin makuukammio. Sen täytti suurimmaksi osaksi äärettömän suuri uudinsänky laajojen vihreiden kirjosilkkiverhojen ympäröimänä, jotka riippuivat alas asti upeasta sängyn yläkatoksesta. Kaikki mitä näin veti huomioni ja ihmettelyni puoleensa, sillä kaikki, vähäpätöisimpiin pikkuasioihin asti, oli niin vanhanaikaista ja poikkesi ihmeellisesti sekä muodoltaan että väriltään minun vanhempaini uudenaikaisesti sisustetun kodin asusta.
Kuitenkin katselin minä ja ihmettelin enimmän Suur-isoäitiä itseään. Hän, kauneudestaan ennenvanhaan laajalti kuuluisa nainen oli nyt lähemmä yhdeksänkymmenen ikäinen ja liikuskeli hitaasti ja vaivaloisesti lattialla. Vuosien painamana, tukien itseään hopeapäiseen keppiinsä, hoippui hän eteenpäin, ja kuitenkin oli hänen muotonsa vielä vanhuuden syksynkin tultua kova, kylmä ja ylpeä. Hänen ankara ja luja katseensa pidätti meidät kunnioittavan välimatkan päässä hänestä. Ja muistan vieläkin hyvin, kuinka sydämeni hätkähti, kun minun piti mennä hänelle kumartamaan ja suutelemaan hänen kurttuista kättään ja kuinka minä silloin aina vapisin ikäänkuin olisin haamun nähnyt. Ja haamuhan hän oikeastaan olikin kaukaisilta menneiltä ajoilta. Ei ollut silloin kysymyksessä isoäidin avoin syli, jonne juostiin rakkaasti syleiltäväksi.
Beata Helena von Morian syntyi vuonna 1754 ja oli hän laamanni Johan Kristoffer von Morian'in, Sarvilahden ja Mälkilän herran ja hänen ensimäisen puolisonsa, vapaaherratar Hedvig Helena Creutzin tytär. Jo aikaiseen orvoksi jouduttuaan kasvatti häntä Mälkilässä ankara ja vakava äitipuolensa, kreivitär Charlotta Renata Nieroth, ja kehittyi hänestä hurmaava kaunotar, joka pian tähtenä loisti siinä seurapiirissä, johon hän sukuperänsä mukaan tuli kuulumaan ja jolle monet häneen mieltyneinä osoittivat mitä suurinta huomaavaisuutta. Hän menikin jo alle kuudennentoista ikävuotensa avioliittoon silloisen kapteenin Johan Henrik Hästeskon, Målagårdista, kanssa, joka oli syntynyt 1741 ja tuli sittemmin Turun läänin rykmentin everstiksi. He elivät sitten kaikesta päättäen onnellisessa avioliitossa, kunnes se keskeytyi kamalan, ratkaisevan tapauksen kautta mestauslavalla vuonna 1790.
Historia on langettanut tuomionsa Suur-isoäidin puolisosta. Meikäläisten mielestä oli hän ollut pohjaltaan jalo ja hyvä ihminen, vaan heikko ja herkkä taipumaan, eikä hänellä ollut sellaisia ominaisuuksia, joita vaaditaan siltä, jonka on johdettava kapinaa ja niin perin häilyvää ja arveluttavan uskallettua yritystä kuin Anjalanliitto. Myöskin esitettiin kotona usein hänen puolustuksekseen, että hän oli serkkunsa ja uskotuimman ystävänsä, viekkaan vehkeilijän Anders Johan Jägerhornin käsittämättömän vaikutuksen alainen.