Hetkisen perästä tulomme jälkeen oli mummolla tapana lukea päivän saarna ja sen hän lukikin erinomaisen hyvin, kovalla ja selkeällä äänellä. Tämä osa rakkaista vierailuistamme mummon luona muodostui minulle aina ikävimmäksi, sillä saarnan aikana täytyi minun istua aivan hiljaa ja hartaan näköisenä ristissäkäsin kuunnella sitä, vaikkakin samalla kärsimättömästi odotin saarnan loppua päästäkseni kauniiseen puutarhaan. Alussa yrittelin minä kuitenkin pitää ajatuksiani koossa, mutta ne harhailivat liiaksi hajallaan ja olivat liian kehittymättömiä voidakseen käsittää ja seurata Wallin'in korkeaa ja vertauskuvallista kukkaiskieltä. Pian liitelivätkin ne muihin asioihin ja kiintyivät maallisiin seikkoihin.
Silloin älysin minä kärpäsen, joka astuskeli pitkin erästä kattoruunun kynttilää ylös ja alas, alas ja taas ylös, kunnes näytti kyllästyvän siihen ja lentää hurahti haarakynttiläjalkaan, jossa se uudisti äskeisen temppunsa. Sitten siristi se siipensä jälleen ja porhelsi suoraan yli salin erääseen muotokuvaan, istuen keskelle muotokuvan nenää ja tehden siitä lyhyitä tepastuksia milloin kuvan leukaan, milloin poskille. — Mutta pian kadotin minä sen näkyvistäni ja se hävisi puitteiden kuvioihin. Sensijaan huomasin minä samassa auringonsäteen, joka sukeltautui esiin raollaan olevasta vierashuoneen ovesta ja joka kirkaspiirteisesti heijastui lattiamatolle. Minä katselin sitä tarkkaavaisesti, näin kuinka se hiljaa siirtyi kuviosta toiseen ja vähitellen läheni kaakeliuunin nurkkaa, ja minä tiesin vanhastaan että silloin kuin se sinne määräpaikkaan ennättää, silloin myöskin saarna tavallisesti loppui. — Ja vihdoin olikin se sinne ennättänyt! Minä kuulin kuinka mummo samalla pani kirjansa kiini ja sanoi amen, jolloin kaikki nousivat ylös ja menivät kiittämään mummoa kauniista saarnasta, joka luonnollisesti oli kuulijoita vahvistanut ja heidän mieliään ylentänyt. Mutta ei silloin enää monta minuuttia viipynyt ennenkuin jo olin puutarhassa, jossa sitten leikittelin sen lyhyen hetken, joka vielä oli vapaasti käytettävänäni ennen päivällisateriaa.
Sellaista perikuvaa kuin hän, jonka leimana oli vakavuus ja ankaruus, kuitenkin liittyen yhteen hyvyyden kanssa, suru, hartaus ja todellakin ylevä, arvokas esiintyminen, sellaista tuskin enää nähdään, sillä meidän aikamme ei sellaisia synnytä. Ja vaikkakin me jonkunverran pelkäsimme hänen terävää, arvostelevaa katsettaan ja hänen kulmakarvojaan, jotka helposti rypistyivät kokoon jos hän vain huomasi likapilkun jonkun vaatteissa tahi jonkun sormet punaisiksi marjapensaiden jäleltä, niin pidimme me kuitenkin hänestä sydämenpohjasta. Mielellämme menimme me hänen luokseen, sillä hän oli kaikesta huolimatta hyvä ja ystävällinen meille, ja hän oli sanomattoman huvitettu nähdessään meidän nauttivan kaikista leivoksista, marjoista, hilloista ja makeisista, joita meille runsaasti tarjoiltiin. Pieniä, ikävöityjä juhlahetkiä olivat tällaiset mummon luona käynnit meille lapsille, vaikka vanhempani taas eivät niitä kaikinpuolin hyväksyneet, sillä he ajattelivat että ne herättivät himoa tällaiseen. Mutta silloin pyyteli mummo aina meidän puolestamme, tuumien: »Antakaa rakkaiden lasten saada niin paljon kuin tahtovat; hehän ovat niin harvoin täällä, ett'ei siitä mitään vaaraa koidu». Isä suostui silloin, mummo iloitsi siitä, että »lapsilla» oli hauskaa, ja me olimme sydämenpohjasta kiitollisia.
Hän oli erittäin hyväntekeväinen, mutta mieluimmin kaikessa hiljaisuudessa. Köyhät lesket tehtaalla pitivät häntä hyvänä kaitselmuksenaan. Ja jos jonkinlainen suurempi vahinko tahi onnettomuus oli kohdannut jotakin sukulaista tahi ystävää, silloin ojensi hän vapaaehtoisesti todellisesti auttavan kätensä.
Syvällinen, pitkäaikainen suru oli aiheuttanut hänelle maksataudin, joka sitten pitkien tuskien jälkeen sammutti hänen elämänsä joulukuussa vuonna 1850. Hän oli kuollessaan 75 vuotias.
VII.
SUUR-ISOÄITI.
1841.
Kuinka usein seisoinkaan ihmetellen ja kysyväisenä hänen ja hänen miehensä suurten muotokuvien edessä, jotka riippuivat erään salin seinällä Björkbodassa, ja kuinka usein kuulinkaan seurapiirissämme, varsinkin isäni kertovan hänen synkästä elämäntarinastaan! Minä olin silloin vielä lapsi, mutta kuuntelin kuitenkin tarkkaavaisesti kaikkia yksityiskohtiakin, jotka syöpyivät syvälle nuoreen mieleeni, ja usein värisytti minua ajatellessa tuota kamalaa näytelmää. Epäilemättä jo nyt useat noista kertomuksista ovat muistista himmenneet, vaan muutamia on kuitenkin kulumattomina säilynyt mielessäni ja ovat ne ehkä omiaan jossain määrin herättämään lukijan mielenkiintoa.
Me sisarukset olimme ruvenneet kutsumaan häntä Suur-isoäidiksi erotukseksi hänen tyttärestään, joka oli meidän oikea mummomme.