Vaikka puolisot Petersén olivatkin luonteiltaan niin tavattoman erilaisia, oli heidän suhteensa toinen toiseensa kuitenkin mitä hellin ja rakkain. Aviovaimo oli luonteeltaan yltiöpäinen ja intohimoinen, vuoroon hulmahtaen äärettömään iloon ja taas vaipuen mitä syvimpään suruun. Mies sitävastoin oli järkähtämättömän tyyni, hyväluontoinen ja maltillinen, kohteli ymmärtäväisesti aina lempeydellä ja pitkämielisyydellä vaimonsa kiivautta, joskin hänen ehkä useinkin täytyi mukautua hänen vaatimuksiinsa, mutta sen hän teki nurkumatta säilyttääkseen hyvän molemminpuolisen ymmärtämyksen ja yksimielisyyden.

Huolimatta siitä, että Björkbodassa paljon aikaa ja varoja uhrattiin hauskaan seuraelämään, osasi Petersen kuitenkin saavuttaa itselleen mainetta myöskin yhtenä maan parhaista maaruhtinoista ja tehtaanomistajista, ja kohosi huomattavaan asemaan suurten teollisuusmiesten joukossa Suomessa. Senpävuoksi keisari Aleksanteri I, joka koetti hankkia äsken haltuunsa saamansa maan merkkimiesten suosiota itselleen, jo heinäkuussa vuonna 1810 kohotti hänet aatelissäätyyn, jolloin hän otti nimekseen af Petersén. Samana vuonna joulukuussa nimitettiin hänet vuorineuvokseksi, jolloin hän siis sai osakseen korkeimmat suosionosoitukset, mitä yksityishenkilölle oli mahdollista. Nämä molemmat kunnianosoitukset, jotka hänelle itselleen mairittelevasti osoittivat itsevaltiaan armollisuutta, lienevät olleet kuitenkin vielä tervetulleemmat hänen puolisolleen, joka täten tuli tasa-arvoiseksi seurapiirinsä kanssa, ja kaikessa tapauksessa vieläkin tervetulleemmat hänen aatelissukuisuuteen ankarasti nojautuvalle anopilleen Mälkilässä, joka senjälkeen katsoi soveliaaksi käydä jo vierailulla tyttärensä luona Björkbodassa.

Onni ja menestys näytti tehtaanomistajaa seuraavan. Kaikkien kunnioittamana ja varakkaana, onnellisena eleli hän kauniin puolisonsa kanssa nousevan, toivorikkaan lapsiliudan ympäröimänä ja näytti näinollen tulevaisuus välkkyvän hänelle loistavimpana. Mutta pian oli kirkas taivas vetäytyvä synkkään pilveen. Alussa vuotta 1813 kuoli perheen nuorempi poika, nimeltään Wolter, seitsenvuotiaana. Suuri ja katkera suru valtasi vanhemmat rakkaan lapsen kuoltua ja varsinkin äiti vaipui pitkäksi aikaa lohduttomuuteen. Tuskin olivat sitten syvät suruhaavat alkaneet parahiksi parantua, kun jo seuraavana vuonna perhettä kohtasi toinen kuolonsanoma — vanhempi pojista, Jan Adam, kuoli Turussa kolmentoista vuoden vanhana. Kun tämä kuolinsanoma saapui Björkbodaan, huudahti äiti syvän tuskan valtaamana: »Jo tämä nyt riittänee», antautuen senjälkeen toivottoman surun valtaan niin täydellisesti kuin ainoastaan hänen kaltaiselleen kiihkoiselle, intohimoiselle luonteelle on mahdollista. Kun hänen rakas poikansa, josta hän enimmin oli pitänyt, oli kuollut, tuntui hänestä kuin olisi auringon valo sammunut ja maailma lakannut olemasta. Ja hän vetäytyikin tyyten syrjään maailman humusta, eikä tahtonut nähdäkään ketään, ja tuo iloinen koti, jossa vielä äsken vierailulla kävijöitä vilisi, muuttui yhtäkkiä yksinäiseksi ja synkäksi. Päiväkaudet voi hän maata sohvallaan itkien, ottamatta kuuleviin korviinsakaan lohdutuksen sanoja, ainoastaan valitellen ja tuijottaen eteensä. Tuo pohjaton murhetuska, joka hänen ympäristöönsä näytti milt'ei järjettömältä, ei ollut ohimenevää laatua niinkuin hänen muut kiivaat tunnelmansa tavallisesti, vaan kesti sitä monta vuotta, eikä se koskaan tyyten loppunutkaan. Pitkien aikojen perästä näytti se jonkunverran tyyntyvän. Kerrotaan näet, että hän olisi näyssä tai unessa nähnyt, kuinka tuo rakas vainaja oli tullut hänen vuoteensa ääreen pyytäen: »Äiti rakas, minulla on niin vaikea olla haudassani. Sinun surusi ja kyyneleesi eivät anna minulle rauhaa.» Tämä oli vaikuttanut häneen niin voimakkaasti, että hän oli hillinnyt surunsa ja alkanut vähitellen palata ja mukaantua jälleen tavallisiin elintapoihin ja elämänhuoliin.

Näihin aikoihin palasi perheen ainoa elossa oleva lapsi, silloin seitsentoistavuotias tytär Charlotta (minun äitini) Tukholman kasvatuslaitoksesta kotiin, joka seikka luonnollisesti herätti jälleen eloon entisen iloisemman elämän talossa. Äidin oli nyt tyttärensä vuoksi pakko jälleen näyttäytyä maailman humussa, ottaa osaa sen tarjoamiin viihdykkeihin ja huvituksiin ja pian näkikin hän jälleen talonsa täynnä vieraita — mutta nyt puuttui hän kaikkeen tällaiseen vain täyttääkseen velvollisuutensa, eikä suinkaan omasta halustaan. Isän tehtäväksi etupäässä jäikin näinollen opastaa tytärtään, hänen silmäteräänsä, maailman kouluun, jossa Charlotta, nuori, kaunis ja miellyttävä kun oli, viehätti pian kaikki, joiden seuraan vain tuli. Pian joutuikin hän avioliiton satamaan (1821).

Kun Petersén sitten erään kerran talvella vuonna 1832 oli matkalla Turusta kotiinsa, tavoitti hänet kova lumipyry, joka esti häntä jatkamasta matkaansa ja pakoitti hänet yöpymään Sauvon majataloon, jossa hän sitten paneutui levolle jääkylmiin vuodevaatteisiin. Tästä seurasi, että häntä yöllä kohtasi ankara halvaus, jättäen uhrinsa aivan herpouksiin ja mykäksi. Tällaisessa tilassa oli hän kauan; vasta parin vuoden perästä ja vähitellen sai hän takaisin kykynsä puhua tahi oikeammin soperrella muutamia katkonaisia, tolkuttomia sanoja; muisti oli häneltä hävinnyt, eikä se enää palannutkaan. Hän ei tuntenut edes lähimpiä omaisiaankaan. — Ja näin vierähti vuosi vuoden perästä. Vähitellen voimistui hän kuitenkin niin paljon, että voi pienten lasten tavoin opetella tavaamaan ja sitten hiukan kirjoittamaan ja laskemaan. Ennen niin voimakas mies oli kokonaan murtunut.

Oli luonnollista, ett'ei Petersén onnettomuustapauksensa jälkeen itse kyennyt enää hoitamaan tehtaitaan ja tiluksiaan, jotka minun vanhempani sitten ottivat huostaansa; mummo taas muutti halvautuneen miehensä kanssa Björkbodasta Daalintehtaalle, joka oli kauempana muusta maailmasta ja rauhallisempi. Siellä eli tuo vanha valkopartainen äijä vielä monta vuotta, oli ärtyisä ja kärttyinen kuin lapsi ja vietti päiviään istuen enimmäkseen suuressa nojatuolissa piippua poltellen ja tuijotellen tylsämielisin katsein eteensä. Juuri sellaisena on hän minun muistissani säilynyt. Vihdoin taittoi kaikkivapauttava kuolema hänen elämänlankansa joulukuussa vuonna 1841.

Vaikkapa vanhuksen yhdeksän vuotta kestänyt sairaus olikin ollut omiaan valmistamaan mummoa odottamaan miehensä kuolemaa, joka ei toki voinut muuna esiintyä kuin suoranaisena vapauttajana kärsimyksistä, antoi kuitenkin tämä kuolemantapaus hänelle jälleen aiheen suruun, joskaan se ei muodostunut nyt yhtä syvälliseksi ja mielettömäksi kuin hänen poikainsa kuoltua. Nyt eroittautui hän yhä täydellisemmin pois maailmasta, eikä hänen luonaan enää käynyt muita kuin minun vanhempani ja me lapset. Hän ei pukeutunut enää koskaan muunlaiseen vaatetukseen kuin mitä synkimpään surupukuun; mustaa villapukua hän käytti ja valkoista, korkeapäärmeistä esiliinaa sekä pitkää, valkoista, alaskääntyvää kaulusta, ja päässä oli hänellä aina valkoinen poimumyssy. Sellainen oli senaikuinen surupuku, soma ja samalla juhlallisen vakava. Huonekalut hänen huoneustossaan maalattiin mustiksi ja päällystettiin valkoisilla vaatteilla. Eivätkä kukatkaan puutarhassa saaneet erivärisinä loistaa, niidenkin piti olla surun värejä — valkoinen ja musta — ja ainoastaan valkoisia ja mustantummia kukkasia siellä nähtiinkin. Ei yhtään kirjaa, ei minkäänlaista sanomalehteä hän suvainnut, sillä hän ei enää tahtonut tietää mitään päivän tapahtumista. Hän näytti hyvin tyytyvän siihenkin, kun isältäni joskus sai kuulla, että joku hänen tuttavistaan oli kuollut. Silloin nyökäytti hän hiljaa päätään ja sanoi lyhyesti: »Vai niin! siis hänkin on nyt kuollut!» Siihen supistui koko hänen yhteytensä muun maailman kanssa.

Sitäpaitsi pystytti hän muistomerkin, pyöreän graniittipatsaan erityisine jalustoineen ja rautaisine suru-uurnineen, joka häntä alituisesti muistuttaisi kuolleesta elämäntoveristaan. Patsaaseen oli kultakirjaimin kaiverrettu lause: »Wolter af Petersénille, hänen luokseen ikävöivältä puolisoltaan». Tämä pylväs oli niin asetettu, että hänen silmänsä salin ikkunoista aina voivat sen nähdä. Suureen saliin asetti hän seinälle kauniin alttaritaulun, jonka Godenhjelm oli maalannut ja joka esitti tapausta Kristus Getsemanessa. Taulu ulottui lattiasta kattoon asti ja täytti milt'ei kokonaan yhden poikkiseinistä. Mummon kuoleman jälkeen lahjoitettiin se Dragsfjärdin kirkkoon. Tämä taulu toi yhä selvemmin esiin sen tunnelman, mikä tässä kodissa vallitsi, jossa ei tuolia saanut paikaltaan liikauttaa, ei pölyhiukkasta löytyä huonekalujen pinnalla eikä likapilkkua lumivalkoisilla lattiamatoilla. Surusta, hartaudesta ja järjestyksestä piti siellä kaiken kertoa ja muistuttaa. Toisella puolen alttaritaulu, toisella vainajan muistomerkki!

Yhtä puhdas ja siisti oli mummon koti ulkoapäin kuin sisältäkin. Puutarha oli vanhanaikainen laitelma penkereineen, joita suorat, nelinurkkaiset käytävät paloittelivat tasaisiksi leikattujen sireeni-, jasmiini- ja ruusupensaikkojen ympäröiminä. Tiet olivat aina vastikään ja niin sirosti haravoidut, että tuskin uskalsi niitä pitkin astua askeltakaan, sillä pelkäsi siihen jälkiä jättävänsä. Siellä oli mitä suuremmoisimpia hyötymansikka-aloja, suuria ijänikuisia omenapuita, luumuja ja kirsikoita, joita me mielinmäärin saimme omiksi tarpeiksemme veroittaa saamatta nuhteita.

Meidän perheessämme oli tullut tavaksi käydä joka sunnuntai, varsinkin kesäaikaan, vierailulla vanhan mummon luona Daalintehtaalla. Minusta, joka silloin vielä lapsuusvuosiani vietin, tuntui aina kuin olisin tullut toiseen maailmaan, sillä kaikki siellä oli niin erilaista, niin hiljaista ja juhlallista verrattuna omaan kotiimme Björkbodassa, joka oli elämää ja hyörinää ja useimmittain vieraita täynnä.