»Mikä sinä olet, kun et osaa puhua maan kieltä?» lausahti mulle joku joukosta selvällä suomenkielellä ja pilkallisella äänenpainolla.
»Mitä?» oli ainoa sana, jonka pystyin heille vastaamaan.
»Sen täytyy olla oikea keikailija, sen me pian lyömme» — sanoivat he sitten naureskellen ja katselivat pilkallisin silmäyksin minuun.
Vihdoin kannettiin sisään tarjottimia, joille suunnattoman suuriin kasoihin oli paksuja, valtavia voileipiä liha- ja juustoviipaleineen ladottu, ja tarjottimia seurasi olutkorien joukko. Syntyi yleinen rynnäkkö ja tyrkkiminen pöydän ääressä. Juhlatunnelma oli kohonnut huippuunsa. Valtavan hälinän pauhinassa ei enää kuullut mitään muuta, paksut tupakansavupilvet estivät enää mitään näkemästä ja särettyjen lasien palaset narskahtelivat joka askeleella jalkojen alla. Minun silmissäni pyöri ja vilisi kaikki jo ympäri, katseeni peittyi hämärään, jalkani horjahtelivat ja vetivät vastakynttä toiselle haaralle kun minä vastakkaiselle suunnalle halusin. En tottatotisesti tiedä minkä ihmeen avulla sinä iltana kotiin pääsin, sillä muistan vain, että myöhään seuraavana aamupäivänä heräsin huimaavaan päänpakotukseen.
Tämä juhlatilaisuus oli minulle monessa suhteessa merkkipäivä. Sillä poltinpa silloin ensi kerran tupakkaa, maistelinpa ensi kerran punssia, kuulin muidenkin kuin kyytipoikain puhuvan suomea, ja olin ensi kerran päihtyneessä tilassa.
Alkuaikoina tuntui minusta tämä uusi toveripiiri aivan vieraalta ja melkeinpä vastenmieliseltä. Se oli kaikessa, niin tavoiltaan kuin kieleltään ja harrastuksiltaankin, aivan erilainen kuin se pieni toverijoukkio pääkaupungissa, jonka parista äsken olin lähtenyt; nämä uudet toverit olivat kerrassaan meidän vastakohtiamme, sillä olihan meidän elämämme kuumeentapaiseen hehkuun kehittynyttä mielikuvitus-elämää aatteellisine harrastuksineen ja harharetkineen näytelmätaiteen alalla. Mutta vähitellen muuttui käsitykseni ja minä aloin pitää tovereitani oikeassa arvossaan. Useimmat heistä olivat tosin lähtöisin yksinkertaisista kodeista, joka oli heihin leimansa lyönyt, mutta he olivat vakavia, ahkeria ja ajattelevia nuorukaisia. Opin erityisesti tuntemaan ja pitämään muutamista heistä.
Ja ensimäiseksi heidän joukostaan asetan minä kaikkea jaloa ja hyvää elämässä haaveksivan, lämminsydämisen Valfrid Alftanin, joka sittemmin tuli maisteriksi, oli pitkät ajat ylioppilaskunnan puheenjohtaja ja kuoli 41 vuoden vanhana vuonna 1875. Meidän yhteinen harrastuksemme, historia, liitti meidät lähemmin toisiimme ja me luimme yhdessä silloin juuri Lamartinen ulosantamaa »Girondistein historiaa». Meidän joukkoomme liittyi silloin joskus suurilahjainen Carl Johan Edelsköld, joka myöskin muutti tuonen tuville elämänsä kukoistus-ajassa. Ihastuksella luimme me yhä uudelleen ja uudelleen noita innostuneita puheita, joita Jakobinein klubissa ja konventissa oli pidetty ja niiden johdosta me vilkkaasti keskustelimme ja selittelimme niitä. Myöskin muita erinomaisia teoksia, kuten Thiersin ja Maucaulayn, luin minä hänen kehoituksestaan. Alftan oli minuun hyvin mieltynyt, oli sittemmin minun uskottu ystäväni ja minä tunnen suurta kiitollisuutta häntä kohtaan siitä, että hän ymmärsi johtaa minun mieleni vakavampiin ajatuksiin ja lukemiseen tuolta tosin sangen houkuttelevalta mutta myös veltostuttavalta ja mielikuvitusta kiihottavalta romaanien luvun tolalta. Pian muutuin minä kokonaan hänen kauttaan. Niin voivat toverit toisiinsa vaikuttaa.
Myöskin toisessa seurapiirissä, joskin sangen erilaisessa, seurustelin minä. Siihen kuului Karl Wetterhoff, sittemmin tunnettu kirjailijana, joka kuoli vuonna 1889 ja Robert Montgomery, sittemmin senaattori ja presidentti, sekä Vilhelm Rosenlew, joka sittemmin toimi konsulina ja suurena liikemiehenä Porissa. He asuivat kaikki samassa paikassa ja Wetterhoff oli kumppanikunnan »spiritus rektor», henkevä johtaja. Jo silloin liitettiin hänen eteviin runollisiin ja dialektisiin lahjoihinsa suuria toiveita, jotka kuitenkin sittemmin, asianhaarain pakosta, sangen vähässä määrässä toteutuivat.
Lauantai-illoin kokoonnuttiin vuokrattuun huoneustoon viettämään n. k. konventtia. Siellä ilmestyi m. m. parina kappaleena käsinkirjoitettu sanomalehti, jota kimnasistit itse toimittivat ja joka sisälsi paitsi joukottain suorasanaisia kirjoituksia myöskin sangen sieviä runonpätkiä, joita Robert Malmström, Wetterhoff, Edelsköld y. m. kyhäilivät. Siellä myöskin keskusteltiin, puheltiin valtiollisista asioista, vedeltiin tupakkaa ja juotiin teevettä, mutta ei mitään väkevämpiä aineita. Ja mieliala näissä illatsuissa oli yleensä hupainen, hilpeä ja toverillinen.
Kimnaasi oli tähän aikaan ikäänkuin välinivel yliopiston ja koulun välillä ja luvut siellä yleensä vapaaehtoisemmat kuin koulussa. Ennätykset tosin olivat määrätyt, vaan mitään läksyjen lukuja ja kuulusteluja ei kimnaasissa enää esiintynyt niinkuin koulussa, joten riippui suureksi osaksi oppilaan omasta kyvystä tahi tahdosta, kuinka paljon hän kimnaasiopinnoistaan hyötyi. Mutta, onnellista kyllä, tässä oppilaitoksessa oli vallalla hyvä henki, ahkeruus ja kunniantunto ja suurin osa oppilaista oli ahertavia ja uutteria nuorukaisia, jotka ymmärsivät lukujen tärkeyden ja tarpeellisuuden. Onnellista tosiaan oli, että näin sattui kimnaasissa olot olemaan, sillä jos kaikki olisi riippunut yksinomaan opettajain kyvystä, olisipa asiat tosiaankin olleet silloin huononlaisessa kunnossa.