1848—49.
Erottuani keväällä vuonna 1848 yksityisopettajastani maisteri »Confusiuksesta» ja kun oli päätetty, että minun tulee seuraavana syksynä lähteä Turun kimnaasiin, luin minä koko kesän sangen ahkerasti korvatakseni sen, mitä olin tätä ennen laimiinlyönyt. Mutta kuitenkin lähdin minä Turun matkalle mitä suurimman levottomuuden vallassa, sillä minä en tätä ennen koskaan ollut suorittanut mitään tutkintoa ja olin minä kuvitellut tuon tulevan tutkintokiirastulen sangen suuresti liioitelluilla mielikuvilla. Kaikki sujui kuitenkin aivan onnellisesti ja kokonaan toisella lailla kuin olin ajatellut. Kimnaasiin kokoontui noin kolmekymmentä oppilasta, jotka olivat saaneet päästötodistuksensa läänin eri alkeisoppilaitoksista — minä yksin olin yksityisoppilas — ja tutkittiin meitä kaikkia yhdessä joukossa samana päivänä kaikissa eri aineissa, joten vain aniharvoja kysymyksiä ennätti kunkin vastattavaksi tulla. Ja niin oli tuosta pelätystä tutkintopälkähästä päästy.
Paitsi vanhaa ystävääni Karl Vetterhoffia, hänkin vastatullut, en tuntenut yhtään ainoata tulevista tovereistani — vieläpä kaikki nimetkin tuntuivat minusta aivan vierailta. Mutta tuo pula ei ollut pitkäaikainen.
Seuraavana päivänä, sattui olemaan lauantai-ilta, oli meidän kaikkien määrä kokoontua viettämään veljeysjuhlaa. Uudet tulokkaat olivat näet vanhan tavan mukaan kutsuneet molemmat ylemmät »piirit» (luokat) »tekemään lähempää tuttavuutta» ja »huuhtomaan pois arvonimet», jonka tuli tapahtua lasi kädessä.
Juhla oli järjestetty erääseen talonpoikaistaloon aivan lähellä Hämeentullia. Talon suuressa salissa komeili eräällä pitkällä pöydällä useita kannunpulloja punssia lasirivien ympäröiminä, sekä tupakka-aineita, kartuusitoppoja täynnä »Gefle-vaakunaa» ja savipiippuja, sillä sikarit siihen aikaan olivat miltei tuntematonta ylellisyyttä ja paperosseja ei oltu vielä keksittykään. Niin yksinkertaiset olivat itse juhlalaitteet. Sinne kokoonnuimme kaikki, yli 70 kimnasistia, ja kun juhla oli vain toverijuhlaksi aijottu, ei sinne opettajia oltu kutsuttu.
Alussa vallitsi juhlassa jonkunlainen juhlamenojärjestys ja jäykkyys. Joku isännistä, uusista kimnasisteista, piti juhlan alkajaispuheen, lausuen vanhemmat lukiolaiset tervetulleiksi seuraan ja pyytäen heitä ottamaan meidät veljellisesti joukkoonsa. Maljaan, jonka puheen lopussa kaikki pohjaan tyhjensivät, vastattiin vanhojen kimnasistien puolesta muutamin sanoin, joilla he ilmaisivat toivovansa, että he meistä tulevat saamaan hyviä tovereita, jotka pitävät yllä oppilaitoksen vanhoja perinnäistapoja. Sitten kohotettiin malja Turun kimnaasille, j. n. e.
Vasta sitten kun juhlan »virallinen» puoli näin oli loppunut, vasta sitten alkoi tunnelma vetreentyä. Sali tuprahti pian täyteen paksua tupakansavua, sillä melkein jokainen haikuutteli savipiippujaan, yksin minäkin raukka, joka en vielä elämänpäivänä tätä ennen ollut sitä konstia yrittänyt, vaan nythän täytyi minunkin ensi kerran tupakaksi panna ollakseni yhtä uljas kuin muutkin, vaikkakin haikuutteleminen kurkussani kakerteli ja mieltäni etoi. Kaikki kuljeskelivat lasit kädessä ja kun vanhemmat huomasivat jonkun, jonka kanssa he eivät vielä olleet kilistelleet, sanoivat he tuon tavanmukaisen sananparren: »Emme suinkaan mekään enää haukuskele toisiamme, vaan huuhdomme alas arvonimet, minun nimeni on» j. n. e., ja sitten kilautettiin lasit laidakkain, lyötiin kämmen kämmeneen ja niin oli veljeysside sidottu. Seitsemänkymmentä uutta veljeä samana iltana. Kun nyt ajattelen kaikkia sen illan punssilaseja, tuntuu vieläkin kuinka aivoissa silloin huiskahteli ja kuinka siellä kuparisepät takoa nalkuttelivat. Jos Falkman, pieni ja hieno Borgström ja aina siistinä sipsutteleva Putte olisivat nähneet, kuinka minä piippu suussa ja lasi kädessä heikoin jaloin hoippuilin ympäriinsä tuossa kimnasistiparvessa, niin kyllä he minulle totisesti olisivat nauraneet.
Näin sain minä yht'äkkiä suuren joukon uusia veljiä uusine nimineen. Oli kerrassaan mahdoton muistaa oikein jokaista heistä erikseen ja niinpä aloinkin, hieman pöpperössä kun oli jo pääni, sekottaa heitä toisiinsa. Tuohan nyt olisi pitänyt olla oikeastaan jotakuinkin anteeksiannettavaa muistilleni, joka ei tällaiseen leikkiin ollut tottunut, mutta siitä asianomaiset kuitenkin ylen niipollisesti pahastuivat. He alkoivat mekastella ympärilläni ja viimein sanoi eräs heistä minulle suorat sanat: »Tiedäpäs ylevä veljyeni, ett'ei täällä sovikaan näyttäytyä ylpeänä; täällä olemme me kaikki yhtäläisiä ja samanarvoisia ja vaikkapa isäukkoni onkin vain lukkari, niin olenpa minä kuitenkin mies puolestani, enkä suvaitse, että joku keikailija hyppää nenälleni. Muistahan se.»
Minä vakuutin, ett'en ollut pienimmässäkään määrässä tarkoittanut loukata ja pyysin kunnioittavan veljeni antamaan minulle anteeksi. Seurasi luonnollisesti uusia selityksiä ja minä valehtelin ja vannomalla vakuutin, että totisesti pidän lukkaria yhtä suuressa arvossa kuin senaattoriakin, ja selkkaus päättyi lujaan syleilyyn ja sovintoon. Tämän vakuudeksi oli luonnollisesti vielä yksi punssilasi tyhjennettävä, jonka jälkeen veljeni minulle huomautti: »Niin, voipihan sinusta, veli rakas, vielä ajan pitkään tulla hyväkin mies, vaikkakin vielä nyt olet jonkunverran lapsekas ja 'keltainen', mutta sehän voi olla ohimenevää.»
Lähellä minua alkoivat jotkut puhua suomea. Minä jäin hämmästyksissäni seisomaan ja kuuntelin, sillä ensi kertaa kuulin minä sitä kieltä säätyläishenkilöiden kesken puhuttavan. Syntyisin ruotsalaiselta seudulta olin kuullut suomenkieltä aniharvoin, enimmäkseen vain kyytipoikain olin kuullut sitä juttelevan matkustaessani Helsinkiin tai päinvastoin.