Toisesta äärimäisyydestä toiseen häilyvä, sellainen oli usein Falkmanin luonne. Hänen mielensä oli nyt huolimatta tuosta jättiläismäisestä menestyksestä, huvinäytelmästä äkkiä kohdistunut suurisuuntaiseen ja vakavaan alaan ja hän esitti esitettäväksemme Almqvistin runollisfilosoofisen fantasian »Joutsenluola Ipsarassa», jota ei oltu näyttämöä varten edes kirjoitettukaan. Tätä hänen ehdotustaan vastustimme me muut itsepintaisesti ja olimmepa valmiit tekemään lakonkin. Mutta turhaan. Falkmanin päätös oli horjumaton ja uhaten luopua koko tirehtöörinvirasta pakoitti hän meidät alistumaan ja noudattamaan hänen tahtoaan. Lopputulos muodostuikin sellaiseksi kuin jo edeltäpäin aavistettiin. Näytelmä esitettiin minun luonani meidän asunnossamme ja katsojina oli sama poikayleisö kuin edelliselläkin kerralla. Vaikkakin Falkman oli näytelmää varten maalannut kauniit näyttämökoristeet ja vaikka kappaleen sisältö olikin ylevähenkinen, oli sen menestys kuitenkin huonoakin huonompi. Pojat haukottelivat ja heillä oli hirveän ikävä ja kaikista mahtipontisimmilla kohdilla huusivat he »Roimahousut!» — »Roimahousut!» niin että olipa vähällä ett'emme me esiintyjät hölmistyneet ja jääneet ymmälle.
Mutta ei tämäkään tappio pystynyt käännyttämään Falkmania takaisin meidän entiselle ja oikealle alallemme, huvinäytelmien esittämiseen. Ei; vielä kerran piti meidän yrittää tuolla korkean tyylin tiellä ja esitimme nyt Nikanderin ihanan runon »Taikamiekka». Mutta pojat olivat ja pysyivät auttamattomasti yhtä tuhmina tällä niinkuin edelliselläkin kerralla, eivätkä meidän mielestämme käsittäneet hölynpölyäkään näytelmän ylevähenkisestä sisällöstä, jonka vuoksi tämäkin yrityksemme meni yhtä kauniisti penkin alle.
Päästyämme vihdoin siitä selville, ettei kannattanut enää näytellä tuollaiselle kehittymättömälle ja mielikuvituksen puutteessa uinailevalle yleisölle, ja kun ei muutakaan yleisöä saatavissa ollut, koska näyttelemisemme Borgströmin perheessä oli supistettu vain määrättyihin joulu- ja pääsiäisnäytöksiin, päätimme me, kaikki tämäkin Falkmanin alotteesta, näytellä vain itsellemme keskenämme, ilman mitään yleisöä. Putella oli myöskin suuri huone ja sen katsoimme hyvin soveltuvan tähän tarkoitukseen. Senpävuoksi siirryimme nyt Thespisrattainemme sinne. Mielemme paloi nyt suuriin näytelmällisiin tehtäviin ja kun ei voinut olla kysymystäkään siitä että niitä kokonaisenaan esittäisimme, valikoimme me muutamia erityisiä vaikuttavia ja sydämeen käypiä kohtauksia niistä ja esitimme ne Shakespearen tavoin, se tahtoo sanoa ilman mitään näyttämölaitoksia tai asiaankuuluvia oikeita pukuja, ainoastaan käyttäen joitakin tunnusmerkkiä, viittaa tai kaapua tahi muuta sellaista, joka kyllin selvästi ilmaisi henkilön. Näin esitimme me kohtauksia Schillerin »Don Carloksesta», »Maria Stuartista» ja »Ryöväriliitosta», Calderonin näytelmästä »Elämä on unelma» ja Lessingin »Emilia Galottista», vieläpä muutamia muitakin, joita en enää muista. Me näyttelimme täydellä todella ja dramaattisella lennokkuudella ikäänkuin täysi katsomo olisi esitystämme seuraamassa, vaikkakin yleisönämme nyt oli vain Putte ja hänen äitinsä, everstinrouva Öhman. Mutta suosionosoitukset olivat nyt joskaan ei kovin valtavat niin ainakin yksimieliset ja me saimme palkkioksi kupin teetä ja parisen voileipää, jotapaitsi everstinrouva muutamin ystävällisin ja kehoittelevin sanoin kiitteli meitä »kilttejä poikia». Ja siihen me täydellisesti tyydyimme.
Haluamme ja innostustamme näytelmätaiteeseen ylläpitivät ja yhä edelleen kehittivät tiheät käyntimme Thalian temppelissä, s. t. s. tuossa vanhassa puurätiskössä, kaupungin ainoassa teaatterissa, joka sittemmin muutettiin ja jota nyt Arkadiaksi tahi Folkteatteriksi kutsutaan. Siellä esiintyivät siihen aikaan toinen toisensa jälkeen Torsslowin, veljesten Pierre ja Fredrik Delandin sekä Anderssonin seurueet, antaen vierailunäytäntöjä ja kuului seurueisiin erinomaisia näyttelijäkykyjä. Ohjelmistoon kuului enimmäkseen suuria näytelmäkappaleita ja murhenäytelmiä, korkearomantilliseen tyyliin käypiä, jotka mahtipontisesti ja »suurin liikkein» esitettiin. Näytelmistä mainittakoon Castron linna, Verinen nunna, Hernani, Ryöväri Jaromir, Notre-Damin soittaja, Rosvoliitto, Maria Stuart, Don Carlos, Kardinaali Richelieu, Marion de Lorme, Lääkäri, Akseli ja Valpuri, Othello, Hamlet, Yö ja aamu, Don Caesar de Razano, j. n. e., kaikki sellaisia kappaleita, jotka meihin tekivät häviämättömän vaikutuksensa, sillä me olimme siihen aikaan siinä onnellisessa ijässä, jolloin kuvitteluvoima vielä on jälellä eikä mielikuvitus ole ennättänyt velttoontua, jolloin huonosti maalatuissa näyttämökoristeissa näkee todellakin elävän metsän tahi luonnollisen linnan ja pilarisalin, jolloin oli valmis itkemään nähdessään viattoman kärsimyksiä ja iloitsemaan hyveen voitolle päästessä, jolloin teki mieli kiljahtaa ja huutaa näyttelijälle: pakene niinkauan kuin vielä on aikaa, sillä hirvittävä tyranni tahi näytelmän konna lähestyy, jolloin kuutta keltaisiin nankkiniin puettua sotamiestä piti kokonaisena sotajoukkona ja jolloin tuntui kuin tikari aina tosiaankin sattuisi suoraan sydämeen. Mutta todellisuudessahan näyttelivät vain tuo suuri Torsslow ja Almlöf ja Delandin veljekset, temmaten meidät mukaansa hurmaavalla voimalla ja luoden nähtäväksemme ei tekokuvia, vaan todellisia henkilöitä. Ja kotiin tultuamme olimme me niin noiden voimallisten vaikutelmien vallassa, ett'eivät ne unettoman yönkään kuluessa silmien edestä eivätkä ajatuksistamme voineet kadota.
Kun pääsylippujen hinnat siihen aikaan olivat suhteellisesti halvanlaiset, voimme me usein käydä teaatterissa. Paikka takapermannolla maksoi 40 kopeekkaa ja toisen parven aitiossa 25. Tavallisesti lunastimme me kuitenkin lipun vain n. k. seisomapaikoille permannolla, ahdas välikkö seinän ja tuolirivien välissä, jossa paikka maksoi vain 20 kopeekkaa. Mutta sattuipa niinkin, ett'ei meillä ollut tuotakaan määrättyä rahasummaa, vaan se ei meitä pulaan saattanut, sillä tavalla tai toisella piti meidän päästä teaatteriin ja silloin me hiiviskelimme sisään ensimäisen väliajan kuluessa. Sattuihan tosin tässä pelissä joskus rettelöitä vahtimestarien ja meidän välillämme, mutta tavallisesti meni kaikki kuitenkin hyvin, sillä he eivät olleet niin tarkkoja, ja jos meidät yhdeltä ovelta ajettiin pois, puikahdimme me kuitenkin sisään toisesta ovesta. Välttämätöntä olikin olla varuillaan jos aikoi saada näytelmäkappaleet kokonaisuudessaan nähdä, koskapa harvoin esitettiin samaa kappaletta useamman kuin kolme kertaa korkeintaan, sillä jos oli teatterikin pieni, niin oli siihen aikaan teaatteriyleisö vielä pienempi.
Innostuneina näytelmätaiteeseen järjestelimme me myöskin joskus kuvaelmia. Ja niitä esitimme me usein Falkmanissa, sillä heidän hyvin varustetussa kirjastossaan löytyi joukko kuvitettuja loistoteoksia, joista me saimme kuvaelma-aiheita. Jo silloin osoitti Severin kuvaelmajärjestäjänä kykyä ja taitoa, joka ennusti hänen tulevan mestariksi alallaan. Ja oikea nero oli hän varsinkin kyetessään vähäisillä edellytyksillä ja aineilla luomaan suuremmoisia väri-, valo- ja ryhmävaikutelmia. Näyttämönä oli vain oviaukko, taustana jokunen uudin tahi varjostin ja pukuina ainoastaan muutamia kirjavia vaatepalasia.
Totuttuamme näin alituisesti näyttelemään ja pukemaan itseämme jos jonkinlaisiksi, pälkähti päähämme hullunkurinen tuuma. Falkman ja minä huvittelimme usein pukeutumalla palvelusneitsyeitten pukuihin, pannen heidän kappansa päällemme ja shalihuivinsa päähämme, ja tällaisissa pukimissa me sitten lähdimme iltasin johonkin venäläiseen ruokamyymälään, joita siihen aikaan oli kaupungissa tuhkatiheässä. Siellä niijasimme me kunnioittavasti myymäpöydän takana seisoville puotipalvelijoille, sanoimme terveisiä milloin kenraalinrouva Gripenstjertiltä milloin vapaaherratar Lejonborgilta ja kysyimme heidän puolestaan, olisiko myymälässä oikein hyviä luumuja tällä kertaa. Ja tietysti niitä löytyi, kun maistiaisia pyydettiin. Totisen näköisinä maistoimme me niitä, mutta emme olleet olevinamme oikein tyytyväisiä siihen lajiin, jonka jälkeen pyysimme saada maistaa rusinoita ja manteleita, ja auliisti näitä kaikkia meille tarjottiinkin. Perinpohjin maistellessamme tarjottuja lajeja arvostelimme me tavaraa, kuitenkin usein vaatien jotakin vielä parempaa lajia. Erittäinkin ankarasti arvostelimme me viikunoita. Kun sitten lopuksi olimme kovasti tinkineet tavaran hinnasta liikoja pois ja sopineet lopullisesta maksuerästä, punnittiin kääröihin muutamia nauloja kutakin lajia, jonka jälkeen me poistuimme myymälästä, käskien lähettämään ostokset rouva vapaaherrattarelle, joka asui siellä tahi täällä, määrätyssä paikassa. Mutta sattuipa joskus niinkin, että kun me parhaillamme suut täpötäynnä viikunoita ja rusinoita maistelimme noita herkkuja, arvostellaksemme niiden kelpoisuutta, että silloin toinen puotikirjanpitäjistä nykäsi hiljaa toista kyljestä ja kuiskasi: »Minä en luulemas, jotta nämä neitsyeitä olemas; nämä olemas petkuttajia, olemas vain koulupoika-rakkareita.» Ja silloin saimme me jalat allemme jotakuinkin kiireesti. Äkkiä oli vain temmattava hameet ylös ja syöksyttävä kadulle, jonne nuo onnettomat, jotka eivät myymälätään uskaltaneet jättää yksin, eivät rohjenneet lähteä meitä pitemmälti takaa ajamaan.
Nämä tällaiset vähäväliä uudistuvat pistäytymiset venäläisissä kauppapuodeissa muodostuivat vähitellen oikein mieliurheiluksemme ja huvittivat ne meitä tavattomasti, etenkin jos me osasimme näytellä osaamme niin hyvin, ett'ei meitä ensinkään epäilty, vaan päinvastoin puotilaiset poislähtiessämme kohteliaasti meille kumartelivat, vieläpä joskus tarjosivat meille kaiken muun hyvän lisäksi appelsiinin tahi jotain muuta sellaista ja kehoittelivat meitä tulemaan pian jälleen. Joskus käytimme me hyväksemme vielä poikamaailmassa tavaksi tullutta kokkapuhettakin, kysästen näistä myymälöistä »onkohan varastossa venäläistä älyä korkatuissa puteleissa», jolloin usein meille kohteliaasti vastattiin: »ei juuri löytymäs; mutt' tulemas pian ensi viikolla.»