Silloin juolahti mieleeni Don Juanin kaunis aaria Zerlinalle, ja minä lauloin tahi lausuin mielenkiihkolla ja vilkkain käsiliikkein:
»Sä ällös mua pelkää, vaan tullos linnaani, se lähell' tässä siintää — hetk' viivy luonani.»
Mutta ah! Kaikeksi onnettomuudeksi ei Maijaliisa ollutkaan mikään Zerlina, jota Mozartin kaihomielinen sävel houkuttelisi, tahi taas olin minä itse huono Don Juan, sillä hän löi raikkaasti käsiään sivuilleen, nauroi ääneensä ja hihitti:
»Hi, hi, hi! Herran tähden, kuinka mielettömästi ja hullunkurisesti hän venkoilee ja laulaa. Hi, hi, hi!»
Kuitenkin lähestyi hän samalla aitaa, kutoen yhä tyynesti sukkaa.
»Minä tahdon vain sanoa sinulle, kiltti Maijaliisa, että sinä olet mielestäni sievä ja kultainen tyttö. Minä pidän sinusta oikein paljon ja tahtoisin mielelläni suudella sinua.»
»Hi, hi, hi! Kuinka hullunkurinen hän onkaan, kun tuommoista hölynpölyä viitsii puhua? Enhän minä toki tuommoista usko, eikähän se semmoinen minun ja hänen, tuollaisen hienoskaisen herran kesken käy laatuun.»
»Käyhän se toki yhtä hyvin laatuun meidänkin kesken kun kerran puutarha-Jannekin saa sinua suudella. Ja sen minä tiedän varmaan, sillä Janne on itse minulle sanonut, että sitä hän saa tehdä niin paljon kuin vaan haluaa.»
»Janne, niin! Mutta siinäpä on niinkuin vähän eroitusta. Nähkääs, Jannepa ei ole mikään herrasmies, hän, niinkuin nuoriherra, vaan onpa hän yhtäläinen kanssani, ja minä hänestä hirveästi pidän, sillä hän on aina niin kiltti ja nokkela.»
Kyllä minä sillä hetkellä kadehdin puutarha-Jannea, jolla oli erikoisoikeus ei olla herra ja senvuoksi sai suudella kaunista Maijaliisaa niin paljon kuin tahtoi. Ja minä kirosin silloin katkerasti niitä rajapyykkejä, joita ennakkoluulot olivat yhteiskunnan eri luokkain välille rakennelleet.