1850.
Monivuotiset kärsimykset ja vaikean kuolinkamppailun kestettyään kuoli vanha mummo Daalintehtaalla joulukuuta puolivälissä vuonna 1850.
Äitini tahtoi silloin, että vietettäisiin yksinkertaiset hautajaiset, joissa olisi läsnä vain me, hänen läheisimpänsä ja muutamat aniharvat hänen vielä elossa olevat tuttavansa. Tällaiset hautajaiset, niin hän arveli, olisivat parhaiten sopusoinnussa vainajan hiljaisen ja erilleen maailmasta vetäytyneen elämän ja tämän talon tapojen kanssa, talon, jossa ei pariin vuosikymmeneen yhtään vierasta ollut vieraillut.
Mutta isäni oli toista mieltä asiassa. Tosin oli tämä koti pitkät ajat ollut surun ja sairauden johdosta hiljainen ja suljettu kaikilta muilta paitsi omaisilta. Mutta kun mummo nyt oli kerran kuollut, piti maahanpanijaiset isän mielestä viettää tavalla, joka arvokkaasti vastaisi Petersénien tunnettua, suurta vierasvaraisuutta ja samalla niitä muotoja ja tapoja, jotka olivat käytännössä siihen aikaan parempain ihmisten hautajaisissa. Äitini ehdottama yksinkertaisuus voitaisiin tulkita kitsaaksi säästäväisyydeksi tahi vieläpä tuonelaan muuttaneen vainajan muiston halveksimiseksi. Ja niin jäi isäni mielipide ratkaisevaksi.
Kun vieraiden kutsumislistaa sitten ryhdyttiin suunnittelemaan, huomattiin että ainoastaan muutamia oli enää elossa sellaisia, jotka mummo oli tuntenut ja joiden kanssa hän oli seurustellut — suurimman osan kutsuttavista vieraista muodostivat »uudet» ihmiset, joita mummo ei ollut koskaan nähnyt, tuskinpa edes kuullut puhuttavankaan heistä. Ketä näinollen siis kutsuttaisiin? Ensin kirjoitettiin vierasluetteloon vain parhain ja ylhäisin aines papistosta ja suurimmat tilanomistajat, mutta rajaa kutsuttavien ja poisjäävien välille oli vaikea vetää. Ett'ei ketään loukattaisi jättämällä hänet hautajaisiin kutsumatta, päätettiin sitten viimein kutsua pitäjän kaikki säätyläiset eroituksetta.
Suuri joukko mustareunaisia kutsumuskorttia lähetettiin sitten heille, pyynnöllä »että he läsnäolollaan kunnioittaisivat meidän rakkaan vainajamme maahanpanijaisia Dragsfjärdin kirkossa j. n. e.» Surusaaton ilmoitettiin lähtevän määrättynä päivänä Daalintehtaalta täsmälleen klo 12 päivällä.
Äitiä ensin suuresti huolestutti nähtyään tuon pitkän vierasluettelon, mutta hän tyyntyi pian, ajatellen että ainoastaan harvat, ehkäpä ei kukaan heistä tulisi kutsua noudattamaan, sillä keli oli surkuteltavan huono, kerrassaan hengenvaarallinen. Muutama viikko sitten oli satanut paljon lunta, sitten sukeutunut suveksi ja vesisateeksi, joka kaiken lumen sulatti, kunnes yhtäkkiä taas oli pakastanut. Tiet olivatkin nyt joko jäätyneet routaisiksi ja röysteikköisiksi syvine kärrynraiteineen tahi olivat ne kaljamella, varsinkin mäkipaikoissa, niin että kärryt ajaessa liukuivat ja heittelehtivät siksi huikeasti että oli todellakin vaara tarjolla huiskahtaa kärryineen päivineen ojaan ja kaatua nurin. Kukapa siis tällaisella kurjalla ja vaarallisella kelillä lähtisi ilman suoranaista pakkoa liikkeelle?
Mutta isä oli taaskin aivan toista mieltä ja sanoi tuntevansa paremmin pitäjäläisensä ja maalla vallitsevat tavat kun kerran on joku kutsutilaisuus kysymyksessä. Ja hän arvelikin varmasti, että vieraat joukonneuvosta saapuisivat, huolimatta kurjasta kelirikosta. Ainakin tuli olla varustautunut sitä varten.
Määräpäivänä alkoi jo aikaseen aamulla ennen yhtätoista kokoontua suruhuoneelle vanhoja raihnaisia vaunuja, yksi-istuimisia kiesejä ja kärryjä kaikenlaisia ajellen rämisten pitkin jäätynyttä tietä kaukaa ja läheltä, tai oikeastaan vain kaukaa, sillä ei ollut vieraiden joukossa yhtään, jolla olisi matkaa alle parin kolmen penikulman ollut, vaan päinvastoin saapuivat useimmat vielä pitempien matkojen päästä. Vieraiden olikin täytynyt jo aikaiseen joulukuun aamun pimeässä lähteä kotoaan taipaleelle ja saapuivat he nyt perille kylmissään ja väristen, jonka vuoksi heille kahvi hautajaisrinkeleineen maistui erinomaiselta, samoinkuin tarjottu reiniläinen viinikin surukonvehteineen. Kaikki kutsutut kokoontuivatkin pian, tuskin yhtään heistä oli jättänyt kutsua noudattamatta.
Pitkään ei ennätetty lepäillä eikä lämmitellä, sillä täsmälleen kello 12 piti surusaaton lähteä liikkeelle. Hautajaisvieraiden täytyi pian jälleen tumpustautua turkkeihinsa ja nousta ajopeleihinsä.