»Ja ehkäpä muninut munatkin» — puuttui majuri puheeseen, nauraen sukkeluudelleen — »sillä kyllähän hän, rakas veljyeni, sellaiseen pystyisi.»
Kun päivällisateria oli syöty, kehoitti majuri sytyttämään sikarit, jolloin Nisse kohteliaasti huomautti: »Hyvin mielellä, herraseni, hyvin mielellä, kunhan ei vain minun pienessä kammiossani polteta, sillä minä en voi sietää tuota ilkeätä tupakansavua.»
»Niin, tuollainen tuhattulimaisen akkamainen on rakas veljeni Nisse, ett'ei hän vielä ole opetellut edes tupakoimaankaan, eikä pitämään esimerkkinään vanhempaa ja ymmärtävämpää veljeään; mutta keittää marjahilloa ja leipoa kakkuja, kas sitä hän osaa — tuhattulimaista granaattia — niin ett'enpä luule koko Turussa sellaista rouvaa löytyvän, joka hänelle vertoja vetäisi.»
»Ah, hyvänen aika veljeni, sinähän imartelet minua aivan liiaksi.»
Näin laskettelivat he leikkiä, lausuilivat kohteliaisuuksia ja täydensivät toisiaan alituisesti — luulenpa koko elinikänsä. Mutta kaikilla oli hauskaa heidän seurassaan sekä heille että heidän kauttaan ja kaikki viihtyivät hyvin heidän vierasvaraisessa kodissaan niin maalla kuin kaupungissakin. Vielä näin viidenkymmenenkin vuoden perästä tuntuu minusta kuin näkisin heidät elävinä edessäni: majurin, pyssy hartioillaan ja sihteerin, hillonkeitto-esiliina vyötäisillään.
Monta kuvaavaa pikkupiirrettä voisi vielä kertoa. Niinpä oli majurilla tapana sanoa aina: »Minä ja veljeni», jotavastoin hänen veljensä taas kunnioittavammin lausui: »veljeni majuri ja minä.» Sihteerillä oli aina tapana, puhuessaan naisten kanssa, ylen hienosti kammeta päätään sivulle, ett'ei hänen hengityksensä vain ilkeästi häiritsisi puhettemaansa naista.
He pitivät hienona sekoittaa puheeseensa niin paljon ranskalaisia sanoja kuin suinkin, mutta kun he heikonpuoleisesti tuota hienoa kieltä osasivat, aiheutui siitä, että heidän lauseensa usein saivat mitä hullunkurisimpia käänteitä. Niinpä esimerkiksi sanoi majuri tavallisesti, jos joku sattui heille tulemaan, ennenkuin he olivat täysissä pukimissaan: »suokaa anteeksi, että minä vielä olen puolipaidassa»; sihteeri taas puheli: »anteeksi kaikella muotoa, mutta minä olen aivan alasti.»
Vaikkapa he synnynnäiseltä luonteeltaan olivatkin niin erilaisia, niin olivat nämä kaksi veljestä kuitenkin kerrassaan liikuttava esimerkki veljesrakkaudesta, joka oli liittänyt heidät yhteen niin voimakkailla siteillä, että he olivat ikäänkuin yhteenkasvettuneet toinen toisensa kupeelle koko elämän ajakseen. Ja joskin heidän heikkouksilleen ja naurettaville ominaisuuksilleen hiukan naurettiin, pidettiin heistä kaikissa tapauksissa yleensä ja kunnioitettiin heitä, ja pohjaltaan olivatkin he rehellisiä ja hyviä ihmisiä.