Isäni, joka muuten oli sangen totinen ja jolla oli alinomaa työtä ja tointa virkatehtävässään, oli nyt kaikki sellaiset heittänyt syrjään ja uhkui pelkkää iloa, hyvyyttä ja leikillisyyttä, ja hyvin hän osasikin pohjaltaan herttaisen luonteensa ja suuren anteliaisuutensa kautta kylvää iloa ja tyytyväisyyttä ympärilleen, sillä ei yhdenkään siinä joukossa tarvinnut jäädä osattomaksi hänen anteliaista lahjoistaan.
»Kuinka monta olet saanut?» kysyi joku minulta.
»Kolmekymmentäseitsemän!» huudahdin minä ylpeänä.
»Mutta sitten olet sinä varmaan laskenut villakäsineet kahdeksi lahjaksi».
»Eihän toki! oikeita lahjoja kolmekymmentäseitsemän», vastasin minä harmistuneena, kun sitä epäiltiin. Sinä iltana ei minun tarvinnut olla hiljaa, niinkuin tavallisesti, ja kyllä minä tätä vapauttani käytinkin; juoksin yltympäri ja nostin korviavihlovan melun joululahjaksi saamillani rummuilla ja torvilla, joita täytyi koetella. Kukaan ei muistuttanut mistään ja vanha isoäiti riemuitsi koko sydämestään sekä minun että muiden ilosta.
Lyömälleen kello kaksitoista avattiin ovi ruokailuhuoneeseen, jossa syötiin jouluillallinen, illallinen, johon silloin niinkuin tänäpäivänäkin vielä ja luultavasti niin kauan kuin pohjoismainen tapa pysyy muuttumattomana, kuului samat tavanmukaiset ruokalajit: lipeäkala, riisipuuro, siankinkku ja joulutortut. Heti illallisen syötyä alkoivat jäähyväistelyt; vieraat menivät kotiinsa, kynttelit joulukuusesta ja kattoruunusta sammutettiin, kaikki paneutuivat tyytyväisinä ja väsyneinä levolle, ja pimeäksi, hiljaiseksi muuttui jälleen äsken valoa ja iloa uhkuva huoneusto.
Minäkin menin omaan huoneeseeni, vieden mukanani kaikki saamani lahjat, jotka minä sitten järjestelin pienen sänkyni ympärille, jotta ne yölläkin olisivat vieressäni. Mutta pian nukahdin minä unohtaen lahjat ja näin unta että olin metsässä, joka kasvoi pelkkiä joulukuusia tuikkivine kynttilöineen ja jossa kuusien välillä harppaili lukemattomia joulupukkia, kantaen suuria vasuja täynnä kääröjä.
Samallaisia kuin tämä nyt kuvattu jouluilta olivat sitten kaikki muutkin, kunnes isääni 1850-luvun alussa kohtasi halvaus, jonka jälkeen jouluillatkin muodostuivat hiljaisemmiksi.
* * * * *
Jouluilta on lasten ja häiritsemättömän ilon suuri juhla, mutta kerran se kuitenkin muodostui minulle katkerimmaksi päiväksi elämässäni.