»Infandum, regina, jubes renovare dolorem!»
Leikattiin vuosi 1839. Olin silloin hiukan yli seitsemän vuoden.
Pari päivää ennen jouluiltaa piti äidin lähteä tavanmukaiselle ajelulleen ostamaan joululahjoja. Kuomireki seisoi jo valmiina portaiden edessä ja äiti pukeutui parhaillaan turkkiinsa, mutta minä rukoilin ja pyytelin niin tiukasti päästä mukaan tuolle hauskalle matkalle, että hänen lopulta täytyi siihen myöntyä ja niin minutkin tumpustettiin rekeen. Ajettiin suoraan Uschakoffin myymälään, joka oli Bulevardinkadun kulmassa (nykyinen Frenckellin talo). Siinä oli silloin kaksikerroksinen puutalo, jonka alakerroksessa oli joulumyymälä, paras koko kaupungissa.
Viime jouluna olin minä muiden lahjain joukossa saanut kaksikymmentäneljä tinajalkasotamiestä, joita minä suuresti ihailin ja leikin niillä usein. Mutta tapahtuipa sitten, että eräänä päivänä menin jonkun ikätoverini luo, joka myöskin oli saanut laatikollisen samallaisia tinasotamiehiä, kuitenkin sillä suurella eroituksella, että niillä oli joukossaan ratsastava eversti, joka niitä johti. Siitä hetkestä alkaen tuntuivat minusta omat sotamieheni kerrassaan arvottomilta kun niillä ei ollut johtajaa, joka niiden etunenässä ratsastaisi. Panin siis pois käytännöstä koko tinasotamieslaatikkoni, enkä senkoommin ajatellutkaan tinasotamiehiä.
Nyt näin minä joulumyymälässä pitkällä leikkikaluilla katetulla pöydällä satojen muiden kauniiden tavarain joukossa myös laatikollisen tinasotamiehiä, jotka kaikki istuivat hevosten selässä. Ah, joka olisikin niin onnellinen, että omistaisi yhden ainoan noista! ajattelin minä. — Silloin jouduin minä kiusaukseen. — Kurkistelin salaa ympärilleni. Äiti teki ostoksia myymäpöydän ääressä, Björkqvist seisoi toisella haaralla ja myyjät hyppelivät kuin oravat ylös alas porrastikapuilla ottaen alas kangaspinkkoja katseltaviksi. Ei kukaan huomannut minua. Sykkivin sydämin ja kammoksuen tekoani ojensin minä nopeasti käteni laatikkoon ja näpistin sieltä varovaisesti yhden ratsumiehen, joka sitten äkkiä ja yhtä huomaamatta katosi taskuuni.
Kun tulin kotiin, otin heti esille hylkäämäni vanhan laatikon jalkasotamiehineen, jotka nyt asetin asentoihin tekemään kunniaa uudelle päällikölleen. Ja nyt ne näyttivätkin oikein pulskilta, kun päällikkö oli rintamassa, ja minä olin aivan ihastunut niihin.
Samassa avattiin ovi ja äiti astui sisään. Nopeasti pistin käteni uuden everstin päälle, luullen sen olevan siellä hyvässä kätkössä. Mutta liian myöhään, sillä äiti oli jo huomannut liikkeeni ja kysyi:
»Mitä sinä piilotat kätesi alla? Ahaa, ratsastava tinasotamies! Mistä sinä sen olet saanut?»
Punastuin tulipunaiseksi, änkytin muutamia sanoja, enkä voinut heti vastata, sillä kysymys oli tullut niin odottamatta. Sitten aloin valehdellen punoa kokoon kertomusta ja selitin saaneeni sen eräältä toveriltani, mutta sotkeennuin sanoissani ja lopuksi täytyi minun tunnustaa totuus.
Äiti otti tuon sotamiehen minulta pois ja nuhteli minua pitkään ja ankarasti siitä että olin niin väärin menetellyt ja puhui rangaistuksesta, jonka olin ansainnut. Minä huomasin nyt hairahdukseni, itkin katkerasti, lupasin ett'en enää koskaan niin tekisi ja pyysin sydämen pohjasta anteeksi.