Ja äidin mentyä pois, luulinkin minä näinollen, että kaikki jälleen olisi aivan hyvin, ja tuon tapahtuneen asian yli unohduksen huntu heitetty.
Mutta tuli sitten jouluilta. Kärsimättömästi kuten aina ennenkin odottelin minä nytkin määrättyä kellonlyömää, kuutta, jolloin ovi saliin avattiin. Siellä loisti jälleen joulukuusi kynttilöineen, joulupukki hyppeli saliin niinkuin ennenkin, kolme täyttä vasua kannettiin sisään ja isä alkoi jaella kääröjä. Jännityksissä ja uteliaana seisoin minä tuumiskellen, mitä mahtaisi nyt minun osalleni tulla. — Ensimäisen vasun sisältö oli jaettu — kaikki olivat saaneet jotain — kaikki, paitsi en minä; mutta en minä kuitenkaan vielä käynyt toivottomaksi. Lahjat ovat ehkä huonosti sotketut vasuissa ja niin ehkä minulle tulevat ovatkin jälelläolevissa koreissa. — Tyhjentyi sitten toinenkin vasu, mutta minun osalleni ei tullut nytkään yhtään kääröä; jonkunverran toivoa oli kuitenkin vielä jälellä, sillä nehän voisivat olla viimeisessä vasussa. Mutta pian alkoivat siitäkin kääröt loppua — joku ainoa oli kuitenkin vielä jälellä — mutta nekin loppuivat, ja vasu oli tyhjä.
Silloin ymmärsin minä rangaistuksen. Minä olin itse yrittänyt väärällä tavalla valmistaa itselleni pienen jouluillan jo etukäteen, ja siksi oli joulupukki minulle selkänsä kääntänyt. Häpeissäni ja katkeralla mielellä vetäydyin minä huoneen nurkkaan ja itkin siellä katkerasti, ehkäpä katkerammin kuin koskaan sittemmin. Eikä kukaan tullut minua lohduttamaan, ei edes vanha isoäitikään, joka muuten aina oli niin hyväsydäminen. Tunsin itseni silloin perinpohjin onnettomaksi ja kaikkien hylkäämäksi.
Iltaruokaa syödessä en tuntenut ruokahalua ensinkään, enkä saanut nielaistuksi suupalastakaan, sillä tuntui kuin ruoka takertuisi kurkkuun, jossa tukahdutettu itku tiukasti kangerteli.
Vihdoinkin menivät kaikki vieraat pois, kynttelit sammutettiin — ja tyhjin käsin menin minä huoneeseeni laskeutuakseni levolle. Uni ei kuitenkaan tällä kertaa tahtonut tulla itkettyneisiin silmiini, ja vähäväliä puristin minä pienet käteni nyrkkiin huudahtaen itsekseni: »Miksi, miksi pitikin minun ottaa se onneton eversti?»
Herättyäni aamulla otin ensimäiseksi työkseni käsille tinasotamieslaatikkoni, joka minulle oli surua tuottanut, ja katkerin mielin heitin minä sen palavaan uuniin, jossa sotamiehet saisivat sulaa yhdeksi ainoaksi möhkäleeksi niin ett'ei minun niitä koskaan enää tarvitseisi nähdä. Ja pitkän aikaa senjälkeen inhoittivat minua sotilaat, varsinkin ratsumiehet.
Monta päivää kului sitten tällä tavalla ja koko joulujuhla, joka tavallisesti oli iloa uhkuva, tuntui minusta nyt surunajalta. Kun äiti sitten arveli, että olin jo tarpeeksi kärsinyt ja saanut kylliksi rangaistusta hairahduksestani, koristeli hän minua varten loppiaisiltana pienen joulukuusen vähäpätöisine lahjoineen. Olihan tuo itseasiassa vähäinen lohdutus minulle, vaan oikeaa jouluiltaa ei se kyennyt korvaamaan.
Tällainen oli ensimäinen suruni ja tuntuikin se minusta silloin syvällisemmältä ja katkerammalta kuin surut koskaan senjälkeen, sillä eihän ollut minulla silloin vielä tottumusta niitä kantamaan.