Heillä oli kaksi poikaa, Arthur ja Vilhelm, jotka minä jo lapsuusvuosiltani tunsin. Me tulimme ylioppilaaksi melkein samoihin aikoihin ja kun me kuuluimme samoihin seurapiireihin, olimme me aina yhdessä, vaikkakin meillä oli kokonaan erilaiset luonteet ja taipumukset.
Myöskin molemmat veljekset olivat toisiinsa verraten aivan vastakkaisluonteiset. Nuorempi heistä, Vilhelm, oli ulkomuodoltaan isänsä näköinen, vaikkakaan hän ei ollut niin komea ja kaunis kuin isänsä, ja samoin sisäisiltäkin ominaisuuksiltaan; hän oli hyvä, hiljainen, vaatimaton eikä ensinkään sukuylpeä. Hänen kanssaan olin minä yhtämielinen ja hyvissä väleissä ja meidät yhdisti toisiimme vankka ystävyysside, jotavastoin minä toiseen veljekseen nähden olin sangen välinpitämätön. Vilhelm oli heiveröinen ja heikkorintainen, saaden jo aikaisin keuhkotaudin, jonka menehdyttämänä vaipui kuolemanuneen jo nuoruutensa keväimessä, vuonna 1863.
Vanhempi veli, Arthur, oli taas osalleen saanut joukon kuuluisan isoisänsä ominaisuuksia, perimättä häneltä kuitenkaan hänen komeaa ulkomuotoaan ja hyvää päätään tai muita seurustelulahjoja. Hän piti isoisänsä hekkumallisia mielipiteitä ja elämää ihanteenaan ja koetti sitä jäljitellä, mutta unohti samalla, että se mikä mahdollisesti sopii ja käy laatuun jollekin hänen ylhäisyydelleen ja hienolle hovimiehelle, ei sovi kuitenkaan jokaiselle muulle, että suku on pystyssä pidettävä arvokkuudella ja sielun jaloudella, eikä yksin ulkonaisilla hienoilla tavoilla ja käytöksellä, ja että korkeiden sukuperien paljous muuten muodostuu raskauttavaksi taakaksi, joka tekee siitä, ken niillä komeilee, pelkän narrin.
Molemmilla veljeksillä oli hieman epäsäännöllisiä tapoja, ja minä muistan m. m. yhden siihen aikaan kerrotun hupaisen jutun heistä. Eräänä aamuna tulee Arthur kotiin, jolloin hänen äitinsä tulijalta kysyy:
»Missä sinä yöllä olet ollut?»
»Kun eilen illalla oli niin tavattoman paha ilma, jäin minä Ramsayhin yöksi.»
»Vai niin. — No oletko Vilhelmiä nähnyt?»
»En. — Eikö hän sitten ole kotona?»
»Ei ole. — Hänkin on ollut yön kotoa poissa, eikä ole vieläkään takasin tullut.»
Hieman myöhemmin miilustaa Vilhelm kotiin ja silloin alkaa äiti häneltä kysellä: