Kun tuo vanha irstailija oli kerran päässyt irti aviojumalattaren kahleista oli hän myöskin osannut kaksikymmentä vuotta säilyttää vapautensa, kunnes hän jälleen hairahtui joutumaan avioliiton satimeen. Hän oli näet erään kerran käydessään Pietarissa 1840 ja ollessaan illanvietossa keisarin sisaren, suuriruhtinatar Helena Pavlovnan luona alkanut vanhan tapansa mukaan lasketella leikkiä jotakuinkin vapaasti suuriruhtinattaren lukijattaren, neiti Krausen kanssa, unohtaen sananlaskun: »on ne badine pas avec l'amour», ei hakkailua ilman rakkautta. Mutta neiti Krause, jo vanhanpuoleinen tyttönen, olikin hänen vertaisensa älykkäisyydessä, antoi hänen leikkinsä mennä hieman pitkälle, oli ottavinaan sen täytenä totena vastaan, nousi ylös ja kiiruhti keisarin luo, ilmoittaen majesteetille, että parooni oli kosinut häntä, ja että hän tahtoi, ennenkuin rohkeni myöntävän vastauksen antaa, saada majesteetin suostumuksen siihen, koska hän oli hovin palveluksessa. Keisari, iloissaan ilmoituksesta, vei neiti Krausen paroonin luo, antoi myöntymyksensä liitolle ja toivotti heille kaikkein parhainta onnea aikomansa avioliiton aikana. Joskin Klinckowström lasketteli vapaasti leikkiä muiden kanssa tiesi hän kuitenkin, ettei keisari Nikolain kanssa ollut leikkimistä, ja niin syntyi tuo avioliitto, vaikkapa parooni jo olikin muutamia vuosia yli kuudenkymmenen vuoden vanha. Hän kuoli 1850 ja hänen leskelleen, joka sittemmin asusti Italiassa, maksettiin jonkinlaisena suosiolahjana 40 vuoden kuluessa 8,000 markan ylimääräinen eläke vuosittain tunnustukseksi niistä suurista ansioista ja palveluksista, joita hän maalle oli tehnyt.

* * * * *

Hänen poikaansa, Vilhelm Klinckowströmiä, joka vanhempainsa häiden aikana Tukholmassa oli jo kolmen vuoden vanha, ei kuitenkaan vielä tuossa tilaisuudessa julistettu lailliseksi perilliseksi, vaan tapahtui se vasta 12 vuotta senjälkeen, pojan päästessä ripille. Hän oli, kuten isänsäkin, kaunis, kookas ja komea mies, vaan ei ollut perinyt hänen lahjakkaisuuttaan eikä äitinsä hilpeää ja kiivasta mielialaa. Hän oli hyväntahtoinen, ystävällinen ja suopea kaikkia kohtaan, mutta hänellä ei ollut vähääkään sitä pontevuutta ja voimaa, joka vie miehen korkeuksia kohden maailmassa, vaikka hänellä muuten kyllä oli tie avoinna sukuperänsä perusteella moiseen kohoamiseen.

Vaikka »pitkä Vilhelm» oli jo kaartin luutnantti, oli hän kuitenkin kömpelyyteen asti ujo, arka ja seuraa karttava. Kun hienoimmissa piireissä siihen aikaan ranskankielen taito oli välttämätön, otettiin erityisesti sitä varten, opettamaan nuorukaiselle kieltä ja samalla sopivia salonkitapoja, sanomaan kohteliaisuuksia, kumartamaan säännöllisesti, suutelemaan hienolla sulavuudella kädelle, tanssimaan j. n. e. nuori saksalainen kotiopettajatar, neiti Emelie Haasse Pietarista, joka suurella ahkeruudella antautui tehtäväänsä.

Suku ei voinut aavistaakaan, että näistä harjoitusluennoista voisi koitua mitään vaaraa, sillä olisihan tuiki mahdotonta, että ujo ja nuori luutnantti suvun tietämättä ja siltä neuvoa kysymättä rohkenisi ajatellakaan räikeää epäsäätyisaviota tuon vähäpätöisen ja rumanlaisen kotiopettajattaren kanssa. Mutta tulen kanssa ei rankaisematta leikitellä. He molemmat olivat aivan nuoria ja harjoitustunteja oli paljon. Ja kuinka he sitten lienevätkään harjoitelleet, tanssineet, sanoneet kohteliaisuuksia, kumarrelleet ja suudelleet käsille, niin…

Seurauksena kaikesta oli se, että rakkaus viisaaseen opettajattareensa hulmahti nuoren kokemattoman oppilaan rinnassa ilmituleen, ja hän meni opettajattaren kanssa salaa naimisiin. Siitä syntyi hirveä häväistyshälinä. Ei siinä kyllin, että isä hylkäsi poikansa eikä tahtonut senkoomin kuulla hänestä puhuttavankaan ja että sisar, kreivitär Louise, vanhan tapansa mukaan useita kertoja pyörtyi, hänen täytyi kaiken hyvän päälle vielä erota virastaan, sillä sellaisessa rykmentissä kuin Moskovan kaarti ei suvaittu siihen aikaan tuollaista avioliittoa.

Kaikeksi onneksi parantaa aika kaikki haavat, ja niin kävi nytkin. Vapaaherratar Emelie oli nainen, joka ymmärsi kärsivällisyydellä ja viisaudella voittaa kaikki vaikeudet, ja muutamain vuosien perästä tapahtui sovinto pitkin koko sukulaislinjaa. Vilhelm voi myöskin astua jälleen sotilaspalvelukseen, ei kuitenkaan kaartiin, vaan nyt erääseen linjarykmenttiin. Samalla kuin häntä sitten siirrettiin rykmentistä toiseen, kohosi hän arvoasteissa vähitellen sotilasalalla, kunnes hän vihdoin sai kenraalimajurin arvon ja määrättiin Suomen ylisotaoikeuden vakinaiseksi jäseneksi. Erosi sitten virastaan ja kuoli 1860 vain 53 vuoden ijässä.

Vapaaherratar Emelie oli sangen lahjakas ja viisas ja hänellä oli hyvä pää. Hän oli aina valmis vastaamaan ja leikinlaskuun, ei ilkeään vaan joskus kyllä hieman kahtaannepäin ymmärrettävään. Sillä hän oivalsi mukaantua ja sovittaa käytöksensä Armfelt-Klinckowströmien piireissä siihen aikaan vallalla olevan sävyn mukaan, jonka kautta hän pian »löysikin armon» heidän edessään, jotka äsken eivät hänestä olleet tietävinäänkään tahi kohtelivat häntä kuin onnenkohottamaa nousukasta, ja hänestä tuli pian sekä kreivitär Louisen läheinen ystävä ja välttämätön seura että myöskin koko suvun johtava henki, melkeinpä keskusta, jonka ympärillä perheen asiat liikkuivat.

Kodissaan oli hän hyvä ja ystävällinen, aina iloinen ja leikkisä ja vapaa kaikista sukuseikkoja koskevista ennakkoluuloista, ja hänellä oli kykyä järjestää kotinsa hauskaksi niin että siellä viihtyi sangen hyvin se pieni seurapiiri, joka heillä vierailulla kävi. Heidän avioliittonsa oli luullakseni sangen onnellinen; en ainakaan minä siltä taholta mitään epäsointuja kuullut. Heidän taloudellinen asemansa oli erittäin hyvä, sillä he omistivat paitsi kivitaloa Kaivopuistontien varrella, jossa he itse asuivat, vielä Kären kartanon Sauvon pitäjässä ja huomattavan Hiiskolan maatilan Vihdissä. Ja kuitenkin piti aviovaimon ennen kuolemaansa 1868 nähdä koko tämän omaisuuden kohtalon oikusta hajoavan ja häviävän, ja joutua itse putipuhtaaksi paljastetuksi.

* * * * *