Mutta jo muutamien vuosien perästä oli maalaiselämän hiljaisuus ja yksitoikkoisuus väsyttänyt molemmat niin eloisat ja vaihtelua rakastavat luonteet. Silloin matkusti mies Pietariin, hänet esitettiin hovissa ja keisari Aleksanteri I otti hänet ystävällisesti vastaan; hänet nimitettiin kamariherraksi ja jonkun ajan kuluttua, vuonna 1820, Viipurin läänin maaherraksi, jonne hän sitte perheineen muutti. Se rakkaus, joka etelän tulisessa hehkussa oli leimahtanut kiihkeästi ilmiliekkiin, oli vähitellen jäähtynyt pohjolan pakkasessa, ja sitä seurasi välinpitämättömyys sekä vähemmän sopusointuiset perhesuhteet. Aviomiehen huikentelevaisuus ja rakkausseikkailut lienevät olleet tähän syynä. No niin — rakkaus muuttui vihdoin vihaksi, joka useissa tilaisuuksissa purkautui ilmoille. Minä olin nähnyt erään kauniin muotokuvan tämän perheen isästä, jonka kuvan kiivas aviopuoliso oli kerran mustasukkaisuuden raivopuuskassa leikellyt neljäksi palaseksi ja josta vieläkin, vaikka se onkin jälleen yhteen neulottu ja entiselleen laitettu, huomaa tuon »näytelmän» jälkiä. Vaimon kiivaus ja mustasukkaisuus ja miehen epävakaisuus katkeroitti yhä enemmän ja enemmän heidän elämänsä, kunnes he eivät enää edes suvainneet nähdäkään toisiaan, vaan päättivät erota vuonna 1823.
Lähemmät tämän yhteydessä olevat asianhaarat olivat kerrassaan hassunkurisia. Ne herrat, joiden tuli kokoonpanna ja kirjoittaa erosopimus kaikkine yksityiskohtineen aviopuolisoiden välillä, olivat kokoontuneet erääseen saliin; molemmat asianomaiset olivat taas asettuneet huoneisiin molemmin puolin salia välttääkseen siten ettei heidän tarvitseisi vilahdukseltakaan nähdä toisiaan. Välittäjäin täytyi näin ollen kulkea toisen luota toisen luo saadakseen selville heidän ajatuksensa, tuumansa ja suostumuksensa asiassa, jolla aikaa asianosaiset itse, kukin omasta kamaristaan singauttelivat yli salin toisilleen mitä kiivaimpia sanoja ja syytöksiä. Kun asiakirja sitten vihdoin suuren vaivannäön jälkeen saatiin valmiiksi ja asianmukaisesti allekirjoitetuksi, ajoivat vapaaherrattaren vaunut portaiden eteen lähtövalmiina. Parooni — vanhan tottumuksensa mukaan, ollen aina oivallinen kavaljeeri ja hovimies kiireestä kantapäähän — asteli silloin poikki salin, kumarsi rouvalleen kohteliaasti viimeisiksi jäähyväisiksi ja ojensi hänelle käsivartensa, ohjaten hänet portaita alas ja auttaen hänet vaunuihin. Mutta silloin otti aviopuoliso »hellät» hyvästit entiseltä rakkaudeltaan, läimäyttäen juuri samalla hetkellä kuin vaunut kierähtivät liikkeelle eroon jääpää miestään voimakkaasti korvalle. — He näkivät silloin toisensa viimeisen kerran.
Vapaaherratar Sara osti sitten Tuorlan kauniin maatilan Piikkiön pitäjässä Kuusiston salmen rannalla ja rakennutti tilalle uhkeat rakennukset, asuen siellä aina »dramaattisesti» surulliseen kuolemaansa asti, 1838. Siellä esitettiin näet silloin muutamia pieniä näytelmäkappaleita, joissa hänkin esiintyi, ja Turusta oli kutsuttu paljon väkeä näytelmiä katselemaan. Vielä vanhemmillakin päivillään, vaikkakin hän jo oli ruumiiltaan muodostunut jonkun verran täyteläiseksi, tahtoi hän kuitenkin näyttää solakalta ja antoi sentähden pauloittaa itsensä kureliivillä sangen tiukalle, tällä kertaa ehkä kovemmalle kuin tavallisesti, koska hänen tuli esiintyä näytelmäpuvussa. Seurauksena tästä oli se, että joku veritiehye ratkesi ja hän, seistessään kulissien takana odotellen näyttämölle astumisensa vuoroa, yht'äkkiä kaatui kuolleena lattialle. Hänen tyttärenpoikansa, silloin seitsentoistavuotias kreivi Gösta Armfelt nuorempi, huomasi tapauksen ensimäisenä ja syöksähti näyttämölle huutaen: »Isoäiti on kuollut!» Voi hyvin ajatella kuinka tavaton hälinä ja hämmästys valtasi koolla olevat vieraat.
Hänen kiivaudestaan kerrotaan monenlaisia tarinoita. Yksi hauskimmista kohtauksista tapahtui Joensuun kartanossa, kun hän oli siellä käymässä tyttärensä ja vävypoikansa luona. Hän oli käskenyt englantilaisen kamarineitsyensä, miss Westin nyörittämään hänen kureliivinsä ylen tiukalle. Ja neiti teki työtä käskettyä vetäen kurenauhoista kaikin voiminsa, mutta Sara rouva huuteli vain lakkaamatta: tiukemmalle! Se oli kuitenkin sula mahdottomuus, jonka vuoksi kamarineitsyt purskahti nauramaan. Mutta siitäkös vapaaherratar sydämmistyi, sieppasi tikarin, joka hänellä aina oli mukanaan, ja uhkasi sillä neiti Westiä. Hirveästi säikähtäen hyökkäsi neiti silloin ulos ja rouva perässä hänen kintereillään, ajaen häntä takaa läpi koko huoneuston. Kun he sitten ryntäsivät vävypojan, kreivi Göstan huoneeseen, heittäytyi West nopeasti erääseen vaatekaappiin. Samassa silmänräpäyksessä oli siinä jo Sara rouvakin huutaen: »Onko West täällä?» Kreivi naurahti ja kysyi: »Mitä asiaa anopilla olisi hänelle?» »Minä tapan hänet!» Silloin kiljahtaa West vaatekaapissa, kauhistuneena hirveästä uhkauksesta ja ilmiantaa siten piilopaikkansa. Ja rouva Sara hyökkää kaapin luo, syösten tikarinsa suoraan sen oven läpi. Mutta ei silloin vävypoikakaan enää jaksanut nauruhermojaan pidättää, vaan purskahti heleään hohotukseen, suututtaen sillä vapaaherrattaren aivan pilalle, joka tiuskasikin vävylleen vihaisesti: »Sinä et ole mikään gentlemanni, kun voit tällaiselle nauraa!» — Huolimatta siitä, että tällaiset melskeiset kohtaukset alituiseen uudistuivat pysyi neiti West kuitenkin loppuun asti hänen uskollisena palvelijattarenaan.
Yleistä hämmästystä herätti Klinckowströmin nimitys senaatin jäseneksi vuonna 1825, jolloin sitten hänen varsinainen valtiomiesuransa alkoi. Entinen ruotsalainen ratsumestari ja hovikavalieeri, joka oli aivan kokematon ja äkkinäinen kaikissa lainsäädännöllisissä asioissa, ottikin senvuoksi valtiotoimet yhtä kevyeltä kannalta kuin kaiken muunkin tässä elämässä. Kun hänellä ei ollut syvällisempiä tietoja mistään, vaan oli pikemmin kykenemätön kaikkiin virkatehtäviinsä kuuluviin toimin, ja varsinkin mitä maan lakeihin ja perustuslailliseen hallitusmuotoon tulee, sanotaan hänen useissa tilaisuuksissa aikaansaaneen paljon hämminkiä asioiden käsittelyssä kun hän itsepäisesti ja tiukasti pysyi kiini muodostamassaan mielipiteessä, jota hän mistään välittämättä koetti ajaa täytäntöön. Mitään todellista pahaa tahi maalle vahingollista ei liene hänen suunnitelmiinsa kuulunut — hän oli luultavasti sangen välinpitämätön politiikasta yleensä — vaan oli hänen esiintymisensä määrääjänä pikemmin erikoinen yksityis-perussyy, vastustushalu silloista senaatin mahtavaa johtajaa, L. G. von Haartmania kohtaan, jonka suunnitelmia hän koetti ehkäistä, vaikkapa ne sitten olisivat koskeneet todellisia elinkysymyksiäkin. Senvuoksi punoutui hänen nimensä yhteyteen sellainen onneton yleismielipide, että jos maassa tapahtui jotain vääryyttä tahi laillisia muotoja vastaan sotivaa, niin siinä heti vainuttiin Klinckowströmin vehkeilyjä.
Mutta joskaan hänen köykäinen persoonansa ei paljoa painanut senaatin neuvospöydän ääressä, niin oli sillä sitävastoin suurempi merkitys Pietarissa, ja se seikka painoikin vaa'assa enemmän. Hovipiireissä, varsinkin siihen aikaan huomattavassa Michailowin palatsissa, otettiin hänen hieno ja nokkela persoonansa aina mielihyvin vastaan ja usein hän siellä olikin; hän oli kevyen, usein kahtaannepäin ymmärrettävän ja vapaan seurustelujuttelunsa kautta päässyt sellaiseen erikoisasemaan, että hän sai kenelle tahansa sanoa mitä hyvänsä, eikä siitä kukaan pahastunut. Se riippui taas taidosta esittää asia, »c'est le ton qui fait la chanson», säveleestä laulu syntyy.
Erityisesti nautti hän ruhtinas Menschikoffin, maan silloisen mahtavan kenraalikuvernöörin suosiota ja luottamusta. Tuon mahtimiehen oli hän liukkaalla kielellään ja sukkelalla, joskin usein ilkeämielisellä leikinlaskullaan saanut kokonaan viehätetyksi puolelleen. Tällaisia teitä myöten ymmärsi hän ylen hyvästi saada täytäntöön pyrkimyksiään, jotka eivät aina hyvää maalle tuottaneet. Menschikoffin suuren suosiollisuuden vastalahjaksi sai hän kaikesta vastustuksesta huolimatta senaatissa aikaan sen, että Suomen valtio lahjoitti ruhtinaalle ikuisiksi ajoiksi hänen suvussaan sukukartanona kulkemaan Anjalan maatilan, jonka Klinckowström sitä tarkoitusta varten oli ostanut Wreden perillisiltä ja nyt möi jälleen kaiken hyvän päälle kaapaten kaupasta itselleen sievosen voiton.
Hänellä ei oikeastaan ollut syvällisempää, suunniteltua pyrkimystä millekään suunnalle. Hänen pääpyrintönsä oli pysyä vain korkeimmassa suosiossa, saada rauhassa nauttia epikuurolaisesta elämästä ja ylpeillen loistella kielensä kaksinaisilla leikinlaskuilla ja juttupuheilla korkeimmissa piireissä.
Hänen ponnistuksensa tässä suhteessa kantoivatkin toivotun hedelmän: armon auringon säteet paistoivat ylen kirkkaina ja runsaina hänen tielleen. Korkeita arvonimiä, virkoja, kunnianosoituksia ja ritarimerkkejä satamalla satoi hänelle. Hän sai salaneuvoksen arvonimen, määrättiin Helsingissä olevan keisarillisen palatsin hoitajaksi ja, kaikista ihmeellisintä kylläkin, tuo entinen ruotsalainen ratsumestari nimitettiin suoraan ilman minkäänlaisia sotilaallisia väliasteita, kenraaliluutnantiksi ja Suomen insinöörikunnan päälliköksi! — Sittemmin sai hän vielä todellisen salaneuvoksen arvonimen ja nimitettiin hovimestariksi keisarilliseen hoviin. Hänelle suotiin sen lisäksi joukko korkeimpia ritarimerkkejä, annettiin hohtokivillä varustettuja kultaisia nuuskarasioita y. m., myöskin varsinaisia rahallisia lahjapalkintoja milloin sellaiset olivat tarpeen vaatimia, sillä hänen ylellinen ja loistelias elämänsä vaati paljon.
Suurelle tonttialueelle pohjoissataman laitaan rakennutti hän upean talonsa, jonka pääsivu oli Elisabetintorille päin ja jonka laajat puutarhalaitteet, puisto ja ansarit täyttivät koko sen paikan, jossa nyt entisen Uudenmaan pataljoonan kasarmi sijaitsee. Talo oli suuri ja tilava, niinkuin hänen ylhäisyytensä talon olla tuleekin, ja sen asema kauniin lahden rantamalla oli ihana. Rakennuksen pääsali oli luullakseni suurin yksityissali mitä Helsingissä on ollut ja sen seinät olivat kokonaan taulujen ja eri mestarien maalaamien vanhojen ja suurten muotokuvien peitossa; joukossa oli kuitenkin useita Lindh'inkin maalauksia. Talossa oli myöskin sangen suuri kirjasto, jossa kerrotaan löytyneen aivan erityinen osasto sellaista ranskalaista kirjallisuutta varten, joka voi ilmestyä ainoastaan keksityn painopaikan, kuten Cythere ja Luxuriopolis y. m., varjolla ja oli tuollaisista teoksista useat kuulema kuvitettujakin. Hänen ruokapöytänsä ja viinikellarinsa olivat aikoinaan tunnetut oivallisimmiksi koko maassa.