Itse hän ei kuitenkaan saanut sanottavasti kauneista laitoksistaan nauttia, sillä huonon terveytensä tähden sulkeutui hän huoneisiinsa jo ensimäisten koleiden syksypäivien tultua eikä niistä ulkosalle liikahtanut ennenkuin kesä jälleen täydessä ihanuudessaan kukoisti. Muutamia erikoisia, harvinaisia kasveja vietiin senvuoksi kylmien vuodenaikojen kuluessa hänen huoneustoonsa ikäänkuin tervehdykseksi ihanasta kukkaismaailmasta.
Huomioonottamatta niitä omituisuuksia, jotka hänelle erikoisesti ominaisia olivat, oli hän kuitenkin pohjaltaan todellinen aatelismies ylevine tarkotusperineen, »l'ancien regimen» edustaja, ja sellaisena häntä jokainen kunnioitti ja hänestä kaikki pitivät, jotka häntä lähemmin tunsivat.
Vapaaherratar, hänen puolisonsa oli kaunis ja komea nainen; hänen käytöksensä oli arvokas ja herttainen ja hän oli aina erittäin kohtelias talossa käypiä vieraita kohtaan.
Mutta eivät sitä vetovoimaa, jonka aiheuttamana minä niin usein siihen aikaan tulin Fagervikissa käyneeksi, muodostaneet kuitenkaan sukulaisuussuhteet, ei paikan ihanuus eikä myöskään kasvitieteelliset harvinaisuudet. Siellä oli silloin voimakkaampi vetovoima, joukko kasvavaa nuorisoa, neljä tytärtä ja neljä poikaa, useat heistä jotakuinkin minun ikäisiäni, iloisia, hyviä, herttaisia ja hyvin kasvatettuja. Ja heidän luokseen kokoontui aina kesäisin parvi samanikäisiä, sangen monilukuinen seura, josta nyt parhaiten muistan kenraalisetäni tyttären Olgan (sittemmin kenraalinrouva von Ammondt, kuoli 1902) ja Constancen (nykyinen Fagervikin vapaaherratar), neiti Anna Hartvall'in y. m., muutamia nuoria kaartinupseeria, Adolf Nordenskiöldin, Georg Ramsayn, Adolf von Kothenin, Axel Silfverhjelmin ja monta muuta, minä heidän joukossaan, sillä minä olin harvoin seurasta poissa. Hilpeämielisinä, leikkiä laskien ja vapaina painostavasta, kursastelevasta jäykkyydestä, jonka tuli vallita vanhuksien läsnäollessa, vietimme riemuissa ja iloissa suurimman osan päiviämme jonkun matkan päässä talosta sijaitsevassa suuressa, kauniissa puistossa, jossa satavuotisia puita kasvoi, ja kaikenlaisia vehkeitä ja kujeita me siellä toimeenpanimme joko kiinalaisessa huvihuoneessa, labyrintissa tahi sitten luolassa. Jos ilma ei sallinut meidän luonnon helmassa oleskella, kokoonnuimme kirjastosaliin kolmanteen kerrokseen, jossa saimme iloa pitää yhtä häiritsemättä. Nopeasti kuluivat ja menneisyyteen häipyivät nämä päivät, mutta vielä näin puolen vuosisadan perästäkin väikkyvät ne valopilkkuina muistissani.
Läheisin suurempi tila oli Mustion tehdas, joka sijaitsi noin pari penikulmaa Fagervikin pohjoispuolella. Sen omisti siihen aikaan vuorineuvos, vuodesta 1859 vapaaherra Magnus Linder, Mustion herra, avioliitossa vapaaherratar Jeanette Hisingerin kanssa, jonka kautta me olimme tämän perheen kanssa samanlaisissa sukulaisuussuhteissa kuin hänen Fagervikissa asuvan veljensäkin kanssa, ja täytyikin meidän näinollen ajan vaatimusten mukaan tehdä tässäkin talossa velvollisuusvierailut matkustaessamme sen ohi.[1]
[1] Vapaaherra *Magnus Linder*, Mustion herra, syntynyt 1792, tehtaan isäntä, vuorineuvos 1856, vapaaherra 1859, muodosti Mustion sukukartanoksi 1859, kuoli 1863, meni avioliittoon 1819 vapaaherratar *Jeanette Hisingerin* kanssa Fagervikista, syntynyt 1800, kuollut 1887.
Heidän lapsensa:
*Fridolf*, syntynyt 1823, tuli sotakamreeriksi 1855, kamariherraksi 1876, hovimestariksi 1885, kuoli 1896.
*Augusta*, syntyi 1825, kuoli 1893.
Mustion tehdas, sijaitseva Karjan ja Karjalohjan pitäjissä, siihen kuuluvine tiloineen, Laxpohja Lohjan pitäjässä ja Vanjärvi Vihdissä sekä joukko muita tiluksia, oli yksi etelä-Suomen suurimmista tiloista, jonka parooni M. Linder teki sitten sukukartanoksi suvussaan.