KUN MINÄ AIJOIN RUVETA HUSAARIKSI.
Tuona äsken kuvaamanani päivänä, niin sanottuna »keisarin päivänä» oli meidän hyvässä kaupungissamme vallalla kaikkialla eloa ja liikettä ja riemastusta. Kansaa parveili ja kuljeskeli edestakaisin kaduilla ja toreilla saadakseen sattumalta, edes vilahdukselta nähdä mahtavaa itsevaltiasta, kun hän kolmivaljakolla kiiti ohi huimaavaa vauhtia loistavan seurueensa seuraamana. Kaikki tahtoivat nähdä, kaikki tahtoivat kuulla jotakin siitä mitä päivän kuluessa oli tapahtunut. Kaikki olivat ulkosalla, eikä kukaan halunnut istua kotona. Ravintolat olivat luonnollisesti viimeistä paikkaa myöten täynnä; niissä tungeskeltiin ja olipa siinä vaivannäköä tarpeeksi jos sai tuolin itselleen puuhatuksi.
Kuta myöhäisemmäksi ilta kului, sitä vetreämmäksi kohosi mieliala. Samppanjakorkkeja poksahteli ilmaan hieman siellä ja täällä. Kukin oli tavannut ystäviään ja piti iloja heidän kanssaan myöhäiseen yöhön asti. Vihdoin »pikkutunneilla» täytyi kuitenkin lähteä pois, ja hieman hoippuvin jaloin ja raskain päin astelin minäkin kotiin.
Kun avasin oven eteiseen hämmästyin joltisestikin huomatessani siellä passarimatamini nukkuvan sikeässä unessa korsaten. Ravistelin häntä hieman ja unen pöpperössä kimposi hän seisaalleen tuoliltaan ja selitti, että eräs palvelija oli käskenyt hänen odottamaan minun kotiintuloani, vaikkapa kuinka myöhään sitten tulisinkin, ja antamaan minulle kaksi erittäin tärkeää kirjettä heti luettavaksi.
Kärsimättömästi avasin minä ne. Epävarmat silmäni lensivät riviltä riville, joita tuskin osasin lukea, vielä vähemmän pystyin oikein käsittämään mitä kirjeissä puhuttiin. Molemmat kirjeet olivat sedältäni, kenraalilta.[1] Toisessa pyysi hän minun tulemaan luokseen kello kymmenen aikaan illalla tärkeään keskusteluun. Toisessa kirjoitti hän, että hän oli turhaan odottanut minua luokseen määrättynä aikana ja sentähden nyt *velvoitti vakavasti* minut saapumaan luokseen täydessä univormussa *täsmälleen* kello kahdeksan seuraavana aamuna ja huomautti ett'en missään tapauksessa enkä minkäänlaisten verukkeiden nojalla saisi sitä laimiinlyödä. — »Tulevaisuutesi riippuu tästä», lopetti hän kirjeensä.
[1] *Anders Edvard Ramsay*, Kuopion maaherran Anders Johan Ramsayn poika, oli syntynyt 1799, tuli kamaripaasiksi 1816, kapteeniksi Preobraschenskin kaartiin 1825, jolloin hän toimi keisarillisen palatsin päävahdissa joulukuun kapinan puhkeamisen aikana, ylennettiin everstiksi ja tuli Suomen kaartin päälliköksi 1828, sivusadjutantiksi 1830, otti osaa Puolan sotaan ja Varsovan valloitukseen, ylennettiin kenraalimajuriksi 1836, nimitettiin kaikkien Venäjän tarkkampujarykmenttien tarkastajaksi, tuli kenraaliluutnantiksi 1847, edusti Suomen ritaristoa ja aatelia kruunausjuhlassa Moskovassa 1856, korotettiin vapaaherralliseen säätyyn samana vuonna, ylennettiin kenraaliadjutantiksi 1858, nimitettiin kaikkien Puolaan sijoitettujen joukkojen komentajaksi 1862 ja valtioneuvoskunnan jäseneksi 1873 oli m. m. Aleksanteri Newskyn hohtokivi-tähdistön ja Vladimirin ensimäisen luokan ritari ja sai Andreaksen tähdistön suurristin 1875, kuoli 1877. Oli avioliitossa ensiksi vuodesta 1833 hovineiti *Constance Reuterskjöldin* kanssa, joka oli syntynyt 1815 ja kuollut 1839, sekä sitten vuodesta 1840 vapaaherratar *Augusta Mellinin* kanssa, joka oli syntynyt 1817 ja kuoli 1843.
Silmiäni huikasi. Minun tulevaisuuteni! Mitä tekemistä hänellä on minun tulevaisuuteni kanssa? Luin kirjeet moneen kertaan ja luin yhä uudelleen, ymmärtämättä kuitenkaan mikä sedän oli aiheuttanut ne kirjoittamaan ja mitä ne merkitsivät. Erityisesti sanat »täydessä univormussa» olivat minulle käsittämättömiä, sillä ei suinkaan minun tarvinnut paneutua täyteen univormuun mennäkseni setäni luo. Mutta selvästi käsitin minä kuitenkin, että kysymyksessä täytyy nyt olla jokin erittäin tärkeä asia; ja siksi suuresti kunnioitin minä setääni, tuota tuimaa ja ankaraa kenraalia, ett'en voinut ajatellakaan olla tottelematta hänen käskyään.
Ohimoitani jomotteli, päässäni takoi ja kalkutteli ja perin väsyneenä edellisen yön valvomisesta ja koko tämän päivän lystinpitoloista aijoin vain heittäytyä vuoteelleni ja nukkua. Mutta samassa muistin nuo kirjeet ja aloin kastella kerta toisensa perästä kolottavaa päätäni kylmään veteen, jolloin viinihöyryt vähitellen alkoivat haihtua, päänpakotus herkesi ja käsityskykyni jonkun verran selkeni. Katsoin kelloa — se oli jo kolme — siis ei ollut enää kuin viisi tuntia siihen, jolloin minun piti olla määräpaikassa. Kun pelkäsin ett'en heräisi ajoissa jos kerran maata rupeaisin, istuin mukavalle tuolille uinahtaakseni edes siinä hieman. Mutta lakkaamatta syöksähdin minä siitä kelloa katsomaan, sillä näin koko ajan unta että olin nukkunut yli ajan ja tulin liian myöhään.
Niin kului yö. Jo kello 7 aikaan aloin pukea päälleni ja määrätyllä hetkellä olin setäni luona.
Hän kertoi, että keisari oli edellisenä päivänä juhlapäivällisten jälkeen palatsissa kysynyt häneltä ja kreivi Armfeltilta tiesivätkö he joko yksikään ylioppilaskunnan jäsenistä oli seurannut hänen kehoitustaan ja ilmoittautunut halukkaaksi astumaan sotilasriveihin. He olivat valtioviisaalla hienoudella vastanneet, ett'eivät he voineet antaa majesteetille tässä asiassa mitään varmaa vastausta, vaan että he kuitenkin olivat kuulleet, vaikkakin tosin vain huhupuheena, että useat olisivat siihen halukkaita ja että mieliala ylioppilaskunnassa olisi erinomaisen innostunut. Tämän kuullessaan oli keisari suuresti ihastunut, ja hän tahtoi seuraavana aamuna nähdä ne ylioppilaat, jotka jo olivat ilmoittautuneet. Setäni kysyi nyt minulta, tiesinkö jotakin asiasta.