Minä vastasin, ett'en ollut kuullut kenenkään ilmoittautuneen ja ett'en myöskään luullut kenenkään sitä tekevän.
»Siinä tapauksessa täytyy sinun ilmoittautua. Tässä ei auta mikään muu.»
Minusta tuntui kuin olisi veri suonissani jähmettynyt ja hämmästyneenä moisesta ehdotuksesta vastasin:
»Minunko? Se on mahdotonta, setä hyvä, sillä minä en tunne kerrassaan minkäänlaista kutsumusta antautua sotilasalalle.»
»Sinun täytyy kuitenkin, se on ehdottomasti välttämätöntä, eikä tässä mitkään estelyt auta. Siitä voi riippua paljon, enemmän kuin tällä hetkellä osaatte aavistaakaan, sillä keisari näyttää pitävän sitä tärkeänä seikkana ja kysyy millä kannalla asia nyt on. Hetkisen perästä menen minä keisarilliseen palatsiin ja silloin täytyy sinun seurata minua. Ymmärrä minut kaikessa tapauksessa oikein, ilmoittautuminen ei kuitenkaan ratkaisevasti velvoita sinua sittemmin astumaan riveihin. Se saa riippua siitä mitä myöhemmin päätät.»
»Jos setä tosiaankin varmasti vakuuttaa, ett'ei siitä johdu mitään pakkoa eikä vaaraa, niin voin tulla mukaanne, jos setä kerran käskee, ja ilmoittautua halukkaaksi sotapalvelukseen.»
Hän vakuutti sen minulle, pyysi minua luottamaan hänen sanaansa ja vaati, että tässä tapauksessa asian tulee jäädä ainakin toistaiseksi meidän keskenäiseksi asiaksemme.
Noin kello 9 aikaan tulimme me palatsiin, jonne samaan aikaan ilmestyi muitakin univormuniekkoja ylioppilaita. Meitä oli kaikkiaan kahdeksan. Kreivi Armfelt oli näet kutsunut luokseen muutamia sukulaisiaan ja tuttaviaan, jotka hän oli saanut tulemaan mukaansa samoilla perusteilla kuin setäni minut.
Hetken odotuksen jälkeen suuressa salissa, astui sinne sisään perintöruhtinas Aleksanteri, seurassaan kreivi Armfelt ja setäni. Hän lausui, mitä ystävällisimmän hymyilyn väikkyessä kauneilla kasvoillaan, meille muutamia sanoja, mutta ikävä kyllä venäjänkielellä, jota me emme ymmärtäneet. Minä huomasin että setä sanoi hänelle jotakin, luultavasti että minä olin hänen veljenpoikansa, jonka jälkeen perintöruhtinas loi pikaisen, mutta sangen myötätuntoisen silmäyksen minuun. Sitten poistui hän, mutta meidän käskettiin jäädä vielä saliin.
Ovet sisempiin huoneisiin avattiin jälleen jonkun ajan kuluttua ja keisari astui saliin luoden meihin tutkivan katseen. Se oli läpitunkeva ja kova. Kun setä silloin jälleen osoitti minua, huomasin kuinka majesteetin katse samassa kirkastui ja hän nyökkäsi suopeasti päällään minulle; minä tunsin kuinka minä, samallakuin syvään kumarsin, punastuin ja kuinka koko ruumiini vapisi.